Voihan helevetti taas tätä touhua. Ikinä en enää ääneen sano että mulla on koira(t) hyvässä kunnossa. Oman pään sisällä korkeintaan jatkossa myhäilen. Pinjan kanssa tehtiin viimeisiä valmistautumisia Messaria varten kun möläykseni päästin. Kasvattajakin siinä jo älähti että elä tuommoisia huutele, etkö muka muista miten viimeksi kävi? Tarviiko vielä jatkaa pitemmälle? No seuraavana yönä meni sitten koira ikäänkuin rikki.
Heräsin kun sohvaperuna rääkäisi kipujaan ja köpötteli sitten viereen sängylle. Kovin oli hankalaa olemisensa ja läähätteli hermostuneena. Hetken aikaa seurailin ja kävin koiraa läpi, missä kipu. Niska oli selvästi arka paikka ja ajattelin että neiti on rymynnyt pihalla, tipahtanut niskoilleen tai jotenkin onnistunut niskansa venäyttämään ja annoin kipulääkenapin. Se auttoikin, mutta vain vähän aikaa. Seuraavana päivänä töistä palatessa ovella oli vaisu ja kipeä pieni sininen vastassa. Seuraava yö meni mitenkuten, mutta kolmas yö oli sitä luokkaa ettei aamulla tullut mikään muu mieleen kuin päästä kiireesti eläinlääkärin näytille.

Eläinlääkäri ottikin meidät tunnin päästä vastaan ja kaikki oireet viittasivat aivokalvotulehdukseen: pikkuisen lämpöä, leukkarit hieman alhaalla ja iso, nuori koira kyseessä sekä voimakas niskakipu. Mitä ei tarkistettu oli röntgenkuva kaulasta. Harmitti hieman jälkiviisaana, mutta toisaalta, Helsinkiin olisi kuitenkin pitänyt painua jatkotutkimuksiin.
Messarin sijaan määränpää vaihtui eläinklinikka Aistiin Vantaalle. Menomatka oli kaikin puolin vittumainen, keli oli pahin missä olen ikinä joutunut ajamaan (ensimmäisen sata kilometriä putputtelin max nopeuden ollessa 60km/h ja suurimmaksi osaksi selvästi sen alle), mutta parani selvästi kun päästiin Iisalmesta ohi. Koira kävi jo alkumatkasta levottomaksi ja läähätti koko loppumatkan ihan viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta. Ja voi hyvä elämä miten voi ihmistä väsyttää ajaminen yöllä/varhain aamulla. Onneksi oli yksi yökyöpeli ja aamuvirkku luurin kantaman päässä (siitä iso kiitos), olisi muuten ollut hereilläpysyminen kovin tahmeaa. :/

Klinikalla Pinjaa alkoi jännittää hieman lisää ja neiti heittäytyi lopulta hyyyyvin dramaattiseksi. Lääkärin ei tarvinnut paljon muuta tehdä kuin ottaa stetoskooppi esiin niin koira alkoi jo kiljua kaiken varalta... Mitään neurologista vikaa koirasta ei löytynyt, siispä seuraavaksi rauhoitukseen ja selkäydinnestenäyte ym. tutkimukset tekemään.
Parin tunnin jälkeen saatiin selvyys missä mennään. Ei aivokalvontulehdusta, mutta 3. niskanikama selvästi poikkeava ja aiheuttaa kivut. Kaikki muu koirassa oli kohdallaan ja nyt sitten seuraillaan miten tämän ominaisuuden kanssa normaali elämä alkaa sujumaan. Pinjahan sai jo Kajaanissa tuhdimmat kipulääkkeet ja oli melko normaali kun Aistiin päästiin tutkimuksiin, eikä kipulääkettäkään ole tarvinnut ottaa enää pariin viikkoon. Jos oireita tulee jatkossa vain harvoin, ja ne saadaan nopeasti pois lääkityksellä, ei leukkausta tarvita. Toivottavasti tuo nyt pysyy kivuttomana jonkin aikaa ja vältytään toistaiseksi kirurgin veitseltä, koska melkoinen kustannettava tuo operaatio on.

Nyt täällä ollaan parhaillaan lääkärin määräämällä pakkolevolla. Remmilenkkeily on sallittua, mutta pomppimista, vapaana juoksemista ja muuta hillumista pitäisi rajoittaa vielä ainakin viikon ajan. Voin sanoa että viimeinen pari viikkoa on ollut melkoista piinaa niin itselle kuin koirallekin. On tuota energiaa pieneen koiraan jonkin verran ladattu...
Tänään kävin tuon kanssa vähän pitemmällä kävelyllä, ajatuksena oli lähinnä se että jospa se saisi jonkin raitisilmamyrkytyksen ja nukkuisi loppu päivän. Alkoi vaan lenkin loppupätkällä vaikuttaa ihan päinvastaiselta ja likasta näki että se oikein latasi lisäpaukkuja korviensa väliin. Eteisessä purin tuon valjaista ja fiiiiuuuuhhhh, siellä mentiin täyttä vauhtia pitkin seiniä. Pöytäkin siinä hötäkässä meni nurin. Eli mitä tästä opimme: ei lähdetä enää toipilaan kanssa pitkille kävelyille... Nyt alkaa jo kauhistuttaa miten ensimmäiset irtijuoksutukset toteutetaan kun se jo nyt käy näin kierroksilla.

Mutta tässä olikin Pinjan osalta tapahtumat tiivistettynä. Lisättäköön kuitenkin vielä suuri kinkkuverkkoepisodi eiliseltä. Äiti ja veli kävivät kyläilemässä aattona ja toivat mukanaan kinkun. Siinä oli nelijalkaisten asiantuntijaraati tarkkaan seuraamassa operaatio Kinkkua ja olivat hyvin jyvällä mihin kinkun verkko päätyi loppusijoitukseen. Meillähän on hyvästä syystä roskis korkealla uunin päällä, koska Sella osaa avata kaikki tämän talon ovet. Kissat eivät pääsääntöisesti ole olleet kiinnistuneita roskiksesta, mutta tämän jouluinen kinkku oli ilmeisesti kattienkin mielestä jotain aivan liian hyvää että roskiksen sisällön voisi jättää tarkistamatta. Kun keittiö vähän hiljeni, kävi toinen pojista tuuppaamassa roskiksen kumoon uunin päälle, tarkisti ettei mitään syötävää ole, ja tiputteli ne kirotut verkot Pinjalle joka jo kärppänä vaani uunin edustalla. Hyvin näytti kuminen verkko koiralle kelpaavan, mitään en ennättänyt tekemään. Hyvät on ruokahalut tämän talouden greyhoundeilla...

Viime yö menikin sitten koiraa kytätessä ja vartoessa josko ne verkot jotain reittiä pitkin päätyisivät pihalle. Ei oikein houkutellut lähtö päivystykseenkään, juurihan siellä edellisenä yönä käytiin Pörri-muorin kanssa kääntymässä. Pörrillä tuli lopulta 16 vuoden ikäisenä kilometrit mittarissa täyteen ja mummeli nukkui pois matkalla klinikalle. Hiljaista on kun ei ole enää kukaan komentamassa että nyt pitäisi saada (taas) ruokaa. Tai avittaa uunin päälle lämmittelemään vanhoja tassuja, ja syömään vähän lisää. Hyvää matkaa vanha ystävä. :'(

Nonniin. Tämä on taas näitä päiviä kun lemmikin omistaja nauttii elämästään täysillä. Eilen aloitti Pinja aamun hyvissä ajoin ilmoittamalla että just nyt pitää päästä pihalle, ei se mitään että ollaan nukuttu ehkä viisi tuntia. Ruokin samalla vaivalla hevosen ja huomaan että Heili on aloittanut jo edellisenä päivänä näköjään talvikautensa rymäyttämällä heinien perässä aidasta läpi, enpä huomannut illalla pimeässä. No korjataan aita. Tastataan sähköpaimen. Näyttäisi lyövän. Menen takaisin nukkumaan. Puolen tunnin jälkeen olen jo semmoisessa lupaavassa horteessa kun pihalta kuuluu jymps-jymps. Sitten on hiljaista kunnes kuuluu lisää tömpsettä ulkoa. Koira saa pömelin. Lisää tömpsettä ja vilkaisen ikkunasta ulos juuri sopivasti nähdäkseni kavioeläimen viuhahtavan tukka putkella pitkin metsää talon taakse.
Noh, samapa tuo kait on jo sitten "herätä". Saappaita jalkaan ja hevosta houkuttelemaan pois männiköstä. Hevonen talliin, korjaan aidan, vaihdan jäätyneeseen maahan uuden tolpan, testaan sähköt (toimii ehkä), testaan sähköt uudelleen (TOIMII) ja päästän hepan hienoisella varauksella uudestaan pihalle. Töihin lähtiessä kavioeläin on edelleen aidan oikealla puolella ja aitakin näyttää sen verran pätevältä että uskallan poistua kotoa.
Illalla myöhään kotiin palatessa käy ilmi että kavioeläin on kuin onkin lähtenyt hankkimaan itselleen ruokaa aidan toiselta puolelta. On huomaavaisena avannut mulle pihaportinkin. Tulee ihan kiltisti talliin kun käyn vähän vinkkaamassa että täältä pääsee pihan puolelle. Koirat on olleet sentään jokseenkin eläimiksi. Ei mitään kovin isoja sotkuja. Käyn postilaatikolla rekkujen kanssa, mahtavaa, pitkään odotettu Supernaturalin viimeisin tuotantokausi siellä odottelee dvd-boxin muodossa. Jätän boxin pöydän päälle odottamaan seuraavaa päivää.

Seuraava päivä koitti ja tulin töistä kotiin tässä jokin sitten, koirat luikahtivat pihalle ja olohuoneeseen kävellessä katsoin että sohvan päällä on jotain askarreltu. Oli sen verran atomeiksi pieni sininen jotain silpunnut etten aluksi edes tajunnut mitä katselen. Sitten löytyi pahoinpidelty dvd, toinen, kolmas (yhtä en ole edelleenkään löytänyt käsittelyn jäljiltä. Syöty kirjaimellisesti?)...........no se siitä dvd-boxista sitten. -.-
Mutta miten VOI olla mahdollista että kaikista maailman asioista juuri TUO piti ottaa käsittelyyn???? Täälläkin kun vähän katselee ympärilleen niin huomattavasti potentiaalisempiakin esineitä ja roinaa löytyy vastaavalta korkeudelta, kuten vaikka hyllyllinen kirjoja, pöydän täydeltä erinäistä tilpehööriä, jousi, peilipöydän rojut...
Tää nyt vituttaa jo siinä määrin ettei vitutus ole oikea sana kuvaamaan. Perkele sentään. No pieni sininen kohtasi elämänsä ensimmäisen kerran mammansa lähes täyden raivon. Pahimmat höyryt päästelin koirien ollessa turvassa pihalla.
Puuttui enää että tuo olisi vielä kussut silputun dvd-kasan päälle mutta oli siivona koirana pissannut siihen viereen. -.-