Voihan helevetti taas tätä touhua. Ikinä en enää ääneen sano että mulla on koira(t) hyvässä kunnossa. Oman pään sisällä korkeintaan jatkossa myhäilen. Pinjan kanssa tehtiin viimeisiä valmistautumisia Messaria varten kun möläykseni päästin. Kasvattajakin siinä jo älähti että elä tuommoisia huutele, etkö muka muista miten viimeksi kävi? Tarviiko vielä jatkaa pitemmälle? No seuraavana yönä meni sitten koira ikäänkuin rikki.
Heräsin kun sohvaperuna rääkäisi kipujaan ja köpötteli sitten viereen sängylle. Kovin oli hankalaa olemisensa ja läähätteli hermostuneena. Hetken aikaa seurailin ja kävin koiraa läpi, missä kipu. Niska oli selvästi arka paikka ja ajattelin että neiti on rymynnyt pihalla, tipahtanut niskoilleen tai jotenkin onnistunut niskansa venäyttämään ja annoin kipulääkenapin. Se auttoikin, mutta vain vähän aikaa. Seuraavana päivänä töistä palatessa ovella oli vaisu ja kipeä pieni sininen vastassa. Seuraava yö meni mitenkuten, mutta kolmas yö oli sitä luokkaa ettei aamulla tullut mikään muu mieleen kuin päästä kiireesti eläinlääkärin näytille.

Eläinlääkäri ottikin meidät tunnin päästä vastaan ja kaikki oireet viittasivat aivokalvotulehdukseen: pikkuisen lämpöä, leukkarit hieman alhaalla ja iso, nuori koira kyseessä sekä voimakas niskakipu. Mitä ei tarkistettu oli röntgenkuva kaulasta. Harmitti hieman jälkiviisaana, mutta toisaalta, Helsinkiin olisi kuitenkin pitänyt painua jatkotutkimuksiin.
Messarin sijaan määränpää vaihtui eläinklinikka Aistiin Vantaalle. Menomatka oli kaikin puolin vittumainen, keli oli pahin missä olen ikinä joutunut ajamaan (ensimmäisen sata kilometriä putputtelin max nopeuden ollessa 60km/h ja suurimmaksi osaksi selvästi sen alle), mutta parani selvästi kun päästiin Iisalmesta ohi. Koira kävi jo alkumatkasta levottomaksi ja läähätti koko loppumatkan ihan viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta. Ja voi hyvä elämä miten voi ihmistä väsyttää ajaminen yöllä/varhain aamulla. Onneksi oli yksi yökyöpeli ja aamuvirkku luurin kantaman päässä (siitä iso kiitos), olisi muuten ollut hereilläpysyminen kovin tahmeaa. :/

Klinikalla Pinjaa alkoi jännittää hieman lisää ja neiti heittäytyi lopulta hyyyyvin dramaattiseksi. Lääkärin ei tarvinnut paljon muuta tehdä kuin ottaa stetoskooppi esiin niin koira alkoi jo kiljua kaiken varalta... Mitään neurologista vikaa koirasta ei löytynyt, siispä seuraavaksi rauhoitukseen ja selkäydinnestenäyte ym. tutkimukset tekemään.
Parin tunnin jälkeen saatiin selvyys missä mennään. Ei aivokalvontulehdusta, mutta 3. niskanikama selvästi poikkeava ja aiheuttaa kivut. Kaikki muu koirassa oli kohdallaan ja nyt sitten seuraillaan miten tämän ominaisuuden kanssa normaali elämä alkaa sujumaan. Pinjahan sai jo Kajaanissa tuhdimmat kipulääkkeet ja oli melko normaali kun Aistiin päästiin tutkimuksiin, eikä kipulääkettäkään ole tarvinnut ottaa enää pariin viikkoon. Jos oireita tulee jatkossa vain harvoin, ja ne saadaan nopeasti pois lääkityksellä, ei leukkausta tarvita. Toivottavasti tuo nyt pysyy kivuttomana jonkin aikaa ja vältytään toistaiseksi kirurgin veitseltä, koska melkoinen kustannettava tuo operaatio on.

Nyt täällä ollaan parhaillaan lääkärin määräämällä pakkolevolla. Remmilenkkeily on sallittua, mutta pomppimista, vapaana juoksemista ja muuta hillumista pitäisi rajoittaa vielä ainakin viikon ajan. Voin sanoa että viimeinen pari viikkoa on ollut melkoista piinaa niin itselle kuin koirallekin. On tuota energiaa pieneen koiraan jonkin verran ladattu...
Tänään kävin tuon kanssa vähän pitemmällä kävelyllä, ajatuksena oli lähinnä se että jospa se saisi jonkin raitisilmamyrkytyksen ja nukkuisi loppu päivän. Alkoi vaan lenkin loppupätkällä vaikuttaa ihan päinvastaiselta ja likasta näki että se oikein latasi lisäpaukkuja korviensa väliin. Eteisessä purin tuon valjaista ja fiiiiuuuuhhhh, siellä mentiin täyttä vauhtia pitkin seiniä. Pöytäkin siinä hötäkässä meni nurin. Eli mitä tästä opimme: ei lähdetä enää toipilaan kanssa pitkille kävelyille... Nyt alkaa jo kauhistuttaa miten ensimmäiset irtijuoksutukset toteutetaan kun se jo nyt käy näin kierroksilla.

Mutta tässä olikin Pinjan osalta tapahtumat tiivistettynä. Lisättäköön kuitenkin vielä suuri kinkkuverkkoepisodi eiliseltä. Äiti ja veli kävivät kyläilemässä aattona ja toivat mukanaan kinkun. Siinä oli nelijalkaisten asiantuntijaraati tarkkaan seuraamassa operaatio Kinkkua ja olivat hyvin jyvällä mihin kinkun verkko päätyi loppusijoitukseen. Meillähän on hyvästä syystä roskis korkealla uunin päällä, koska Sella osaa avata kaikki tämän talon ovet. Kissat eivät pääsääntöisesti ole olleet kiinnistuneita roskiksesta, mutta tämän jouluinen kinkku oli ilmeisesti kattienkin mielestä jotain aivan liian hyvää että roskiksen sisällön voisi jättää tarkistamatta. Kun keittiö vähän hiljeni, kävi toinen pojista tuuppaamassa roskiksen kumoon uunin päälle, tarkisti ettei mitään syötävää ole, ja tiputteli ne kirotut verkot Pinjalle joka jo kärppänä vaani uunin edustalla. Hyvin näytti kuminen verkko koiralle kelpaavan, mitään en ennättänyt tekemään. Hyvät on ruokahalut tämän talouden greyhoundeilla...

Viime yö menikin sitten koiraa kytätessä ja vartoessa josko ne verkot jotain reittiä pitkin päätyisivät pihalle. Ei oikein houkutellut lähtö päivystykseenkään, juurihan siellä edellisenä yönä käytiin Pörri-muorin kanssa kääntymässä. Pörrillä tuli lopulta 16 vuoden ikäisenä kilometrit mittarissa täyteen ja mummeli nukkui pois matkalla klinikalle. Hiljaista on kun ei ole enää kukaan komentamassa että nyt pitäisi saada (taas) ruokaa. Tai avittaa uunin päälle lämmittelemään vanhoja tassuja, ja syömään vähän lisää. Hyvää matkaa vanha ystävä. :'(

Nonniin. Tämä on taas näitä päiviä kun lemmikin omistaja nauttii elämästään täysillä. Eilen aloitti Pinja aamun hyvissä ajoin ilmoittamalla että just nyt pitää päästä pihalle, ei se mitään että ollaan nukuttu ehkä viisi tuntia. Ruokin samalla vaivalla hevosen ja huomaan että Heili on aloittanut jo edellisenä päivänä näköjään talvikautensa rymäyttämällä heinien perässä aidasta läpi, enpä huomannut illalla pimeässä. No korjataan aita. Tastataan sähköpaimen. Näyttäisi lyövän. Menen takaisin nukkumaan. Puolen tunnin jälkeen olen jo semmoisessa lupaavassa horteessa kun pihalta kuuluu jymps-jymps. Sitten on hiljaista kunnes kuuluu lisää tömpsettä ulkoa. Koira saa pömelin. Lisää tömpsettä ja vilkaisen ikkunasta ulos juuri sopivasti nähdäkseni kavioeläimen viuhahtavan tukka putkella pitkin metsää talon taakse.
Noh, samapa tuo kait on jo sitten "herätä". Saappaita jalkaan ja hevosta houkuttelemaan pois männiköstä. Hevonen talliin, korjaan aidan, vaihdan jäätyneeseen maahan uuden tolpan, testaan sähköt (toimii ehkä), testaan sähköt uudelleen (TOIMII) ja päästän hepan hienoisella varauksella uudestaan pihalle. Töihin lähtiessä kavioeläin on edelleen aidan oikealla puolella ja aitakin näyttää sen verran pätevältä että uskallan poistua kotoa.
Illalla myöhään kotiin palatessa käy ilmi että kavioeläin on kuin onkin lähtenyt hankkimaan itselleen ruokaa aidan toiselta puolelta. On huomaavaisena avannut mulle pihaportinkin. Tulee ihan kiltisti talliin kun käyn vähän vinkkaamassa että täältä pääsee pihan puolelle. Koirat on olleet sentään jokseenkin eläimiksi. Ei mitään kovin isoja sotkuja. Käyn postilaatikolla rekkujen kanssa, mahtavaa, pitkään odotettu Supernaturalin viimeisin tuotantokausi siellä odottelee dvd-boxin muodossa. Jätän boxin pöydän päälle odottamaan seuraavaa päivää.

Seuraava päivä koitti ja tulin töistä kotiin tässä jokin sitten, koirat luikahtivat pihalle ja olohuoneeseen kävellessä katsoin että sohvan päällä on jotain askarreltu. Oli sen verran atomeiksi pieni sininen jotain silpunnut etten aluksi edes tajunnut mitä katselen. Sitten löytyi pahoinpidelty dvd, toinen, kolmas (yhtä en ole edelleenkään löytänyt käsittelyn jäljiltä. Syöty kirjaimellisesti?)...........no se siitä dvd-boxista sitten. -.-
Mutta miten VOI olla mahdollista että kaikista maailman asioista juuri TUO piti ottaa käsittelyyn???? Täälläkin kun vähän katselee ympärilleen niin huomattavasti potentiaalisempiakin esineitä ja roinaa löytyy vastaavalta korkeudelta, kuten vaikka hyllyllinen kirjoja, pöydän täydeltä erinäistä tilpehööriä, jousi, peilipöydän rojut...
Tää nyt vituttaa jo siinä määrin ettei vitutus ole oikea sana kuvaamaan. Perkele sentään. No pieni sininen kohtasi elämänsä ensimmäisen kerran mammansa lähes täyden raivon. Pahimmat höyryt päästelin koirien ollessa turvassa pihalla.
Puuttui enää että tuo olisi vielä kussut silputun dvd-kasan päälle mutta oli siivona koirana pissannut siihen viereen. -.-

Miten tämä aika taas on livahtanut näin..? Talvihan tässä jo taas on, jestas... Eipä sillä, kaikki on kotosalla suunnilleen ennallaan ja yritetään porskuttaa nelijalkaisten kanssa päivä kerrallaan normaalin kaaoksen keskellä.

Varsa on lenkkeillyt säännöllisesti ja nyt vaihdettiin neiti talvikenkään. Loistava ajoitus etten sanoisi, lumet tuli muutama päivä kengityksen jälkeen. Nyt on kävelykuuri meneillään huonojen kelien vuoksi, mutta sen verran ennätettiin nastat alla juosta ennen polkujen jäätymistä, että nähtiin ettei suuren suurta eroa normaalin ja hokkikengän välillä ole. Kuntokin lienee hienoisessa nousussa kun juostava matka on pidentynyt, mutta ajallisesti reissuun menee jonkin verran vähemmän aikaa kuin nyt vaikka kuukausi sitten. Ehkäpä siitä vielä oikeasti ravihevonen kasvaa...
En tiedä onko tuo vähitellen aikuistumaan päin vai mistä lie johtuu että kavioeläimemme on hieman kiukkuinen nykyään. Ruokien päältä lähinnä. Hotkii ruokansa, luimii jos kesken syömisen joudun karsinassa käymään ja tarjoilipa monoakin yhtenä iltana. Seinän potkiminen syömisen aikana on kyllä jo vanha juttu ja mietinkin pitäisikö laittaa ainakin aamu- ja päiväruoat jatkossa pihalle niin edes hieman vähentyisi tuo seinän pahoinpitely.

Heilissä oli tässä jokin sitten hienoista vetelyyttä havaittavissa lenkillä, ja tähän kyllästyttyäni arvelin että taitaa varsa lenkkeillä jatkossa korvat auki niin on paremmin hereillä. Ihan hyvä teoria, mutta se millä volyymilla tämä reagoi tietylaisiin ääniin tuli yllätyksenä. Sattui olemaan pari senttiä lunta maassa ja kun ensimmäiset tilsat lensivät pressuun, katosi lähes kaikki tuntuma ohjien toiseen päähän. Kyllä, meikäläistä vietiin kilometri kuin rukkasta kapealla serpentiinitiellä keskellä taimikkoa. Sen verran oli tilanne hanskassa että sain pidettyä varsan tiellä, mutta kiittelin luojaani ettei tullut tiellä ketään vastaan...
Takaisin tullessa tilsat eivät enää onneksi ihan niin paljoa pelottaneet, ja loppu matka meni jo lähes yhteisymmärryksessä. Tämän jälkeen ollaan välillä ajeltu korvat auki, ja luukut kiinni silloin kun paskahöyryä epäilen neidin korvien väliin kerääntyneen.

Sellan jalkakin on tällä välillä operoitu. Sillähän kehittyi oikean etusen 4. varpaaseen nivelrikko erinäisten pikkukolhaisujen seurauksena. Koipi kiusasi melkoisesti ja aiheutti jo muutakin vaivaa koko ruhossa ainaisen nilkuttamisen seurauksena, joten yhteys eläinlääkäriin ja varpaan tarkastuksen jälkeen aika varpaan poistoon. Koipi on ihan ok nyt, pikkuista niiaamista on vielä, mutta haiskahtaa lähinnä siltä että vielä vieroksuu tuunattua jalkaansa, ja varoo kinttuaan vanhasta muistista. Ensi viikolla on aika hierojalle että saadaan könkkäämisestä aiheutuneet lihasjumit helpottamaan.
Pinjakin käy lihashuollossa parin viikon päästä samalla kun Sellaa hoidetaan. Mitään isompia Pinjassa ei pitäisi olla, mutta kun kyseessä on tuommoinen rymy-iita niin ei ole pahitteeksi vaikka ammattilainen ropeltaakin koiran läpi. Siitä onkin sitten hyvä lähtä vetreänä Messaria kohti.

Pinjalle löytyi päiväkoti kaupungista ja nämä reissut ovat tehneet kakaralle vain hyvää. Itsevarmuutta on tullut roimasti lisää eikä enää niin hirveästi ahdista jos on väkeä ja koiria lähettyvillä enemmän kuin yksi... Ja käytiinhän me Hailuodossa ihmettelemässä maastokisojakin, ja siellä jos missä koeteltiin pienen koiran hermorakennetta. Yllättävän hyvin tuo senkin reissun kesti, itseasiassa se oli Sella joka sitä reissua enemmän stressasi.
Maastokisojen yhteydessä kakara pääsi ajamaan myös viehettä pienen palasen. En oikein tiennyt mitä odottaa kun viehe lähtee liikkeelle, mutta hyvinhän se meni! Tarkkaa ajoa ja lopuksi viehekin tapettiin. :) Kovin pentumaista tuo laukka vielä oli/on mutta eihän tuolla ole vielä nytkään ikää kuin 9.5kk. Lähettäjä tuumasi heti lähdön jälkeen että oli pennun ystävällinen ilme kadonnut samantein kun pikkuisen viehettä ravistettiin että koira siitä älyää kiinnostua.

Missikisaharjoituksissakin päästiin käymään mätsärin merkeissä. Olosuhteetkin olivat sopivasti haastavat kun Pallohallissa oli agilitykisat samaan aikaan. Eli melua, koiria ja väkeä oli hyvin paikalla. Meillä oli tarkoitus vaan viettää niin mukava päivä mätsärissä kuin se vaan Pinjan näkövinkkelistä olisi mahdollista, ja saada koira uskomaan ettei tämä nyt ihan maailmanloppu ole ja muiden keskellä voi hengittää rauhassa...
Sanoin jo hyvissä ajoin kavereille että tulla moikkaamaan Pinjaa että tulee likalle hyvä mieli. Hoitotätikin saatiin paikalle ja sehän oli pienen koiran päivän kohokohta. Tuo ei ensin kaiken hälyn keskellä tajunnut kuka tuli paikalle, mutta kun se lamppu pään päällä viimein syttyi saatiin kunnon ilohepuli aikaan. Joku on hieman tykästynyt hoitotätiinsä. :D

Varsanäyttelyssä.

No huhhuh...kyllä se on tämä hevosurheilu kaikissa olomuodoissaan aikamoista touhua. Kokonaista kaksi näyttelyä takana mutta sanoisin, että suuri vitsihän tämä on arvostelutilaisuutena. Väittää kattojärjestö mitä lystää, mutta et sinä vaan voi saada hevosellesi puolueetonta arostelua jos arvostelevat tuomarit tietävät arvosteltavan hevosen nimen ja taustat.
Mutta tulipahan taas käytyä, ja hyvää kokemusta varsalle siitä että edelleen on muutakin elämää kuin tämä peräkorpi kotona... Pikkuisen tuo oli paikan päällä hermostunut eikä koko päivän aikana ottanut yhtä ainutta rentoa askelta. Lisäksi paikallaan seisominen on tuolle niitä haastavimpia tehtäviä elämässä ja myös näytti sen. Heili kun on tottunut siihen että ollaan aitauksessa/tallissa ja rentoillaan, tai tehdään konkreettisesti töitä (mikä ei kylläkään tarkoita päättömänä sinkoilemista pitkin kankaita).
Näytelmä-urakka alkoi eilen illalla varsin lupaavissa merkeissä: varsaa puunatessa ja kiillotellessa tuo onnistui korkkaamaan valjastuspaikan kynnykseen kenkänsä. Lauantai-ilta. Hmm. No eipä kannata vaivautua soittelemaan kengittäjiä läpi josko joku viitsisi tulla lyömään kengän takaisin paikalleen. Kait sieltä raviradalta löytyy joku joka saa kengän oikaistua ja paikalleen? No ei löytynyt. Sitten vielä soittamaan vakkarikengittäjälle hevonkuuseen jotta viitsisitsäkehtaisitsä tulla käymään raviradalla puolentunnin varoitusajalla? Yllättäen järjestely onnistui ja ihan viimeisellä kellonlyömällä ennen arvosteluun menoa oli tehty jonkin sortin kengän paikalleenlyömisen ennätyslukemat, ja vain pienen tupinan säestyksellä.
Itse arvostelutilaisuus meni miten meni. Suuria odotuksia ei ollut, mutta en minä nyt ihan nuin paskaa tulosta jalkojen ja liikkeitten osalta odottanut. Vain 6 pistettä molemmista osa-alueista? Pitihän tässä kohtaa nyt nauraa? Liikkeiden osalta todettiin tuomaristossa että takaliikkeet lyhyet ja jäykät. Siis häh..? No, ei se ilmeisesti ollut ihan nappisuoritus ja pikkuisen otsa rypyssä vein hevosen valjastuskatokselle odottelemaan jatkoa, ja mietin että olenko näin puusilmä etten ole huomannut hevosen kipeytyneen ajosta? Sitten alkoi selän takana käydä lorotus ja selvisi se lyhyen ja jäykän askeleen syy. Kuka sitä armottomassa kusihädässä pystyy kovin irtonaisia liikkeitä esittelemään? ;D

Hetki ennen sirkusloikkaa...

Ja tässäpä vielä tämä arvostelu:

Kajaani 29.9.2013 E.V. Hayley
TYYPPI: Erittäin hyvä,  9.
RUNKO: Suhteellinen runko, pitkä kaula, korkea säkä, korkea hännäntyvi, hyvät reisilihakset, 9.
JALAT: Etujalat väljäasentoiset, löysät takapolvet, kaikissa jaloissa pitkät vuohiset, takajaloissa pystyt, 6.
KAVIOT: Hyväsarveiset kaviot, 8.
KÄYNTI: Ej väljä, tj ahtaanlainen jäykkä lyhyt, 6.
RAVI: Ej väljä, tj väljenee, jäykkä ravi, 6.
HUOM. 2mm yläpurenta.

Tämmöistä voisi olla aina syksyllä: aurinkoista, lämmintä, ja turistit ovat häipyneet koteihinsa (ainakin suurimmaksi osaksi). Heili ja Pinja ovat molemmat omilla tahoillaan opetelleet missikisoihin liittyviä pyörähdyksiä ja poseerauksia ja ainakin vähän ollaan edistytty.
Pinja kävi lisäksi sulkeisleirillä Ristijärvellä ilman minua, ja jotain näyttää kakara sillä reissulla oppineen. Itsevarmuuttahan tuo tarvitsee rutkasti lisää, mutta parempaan päin ollaan taas menossa. Ensimmäiset julkiseenkin levitykseen kelpaavat poseerauskuvat saatiin viimein aikaan. :)

Pinja 7kk.

Niin tosiaan, Heilin näyttely se vaan lähestyy. Pari viikkoa vielä ennätetään harjoitella, mutta nopeastihan tuo näyttää oppivan uudet asiat. Narussa juokseminen oli jostain syystä hankalaa. Varsa oli pikkuisen pihalla tuosta touhusta alkuun ja ihmetteli että mihinkäs tässä nyt muka on kiire? Löytyi se ravivaihdekin sitten kuitenkin, ja lopulta vauhtia alkoi olla vähän liikaakin ja pari pientä pukkihyppyäkin nähtiin...

Talliakin tässä ollaan naapureiden avustuksella tuunailtu ja nyt on kunnollinen lattia karvinassa! Jännityksellä odottelen kaivautuuko tuo pikku apina betonistakin läpi, taipumusta kuopimiseen nimittäin on. Joka kerta yhtä mukavaa aamulla aloittaa karsinan siivous kun karsinaan on ilmestynyt muutama metrinen kraateri. No loppuu ainakin hiekasta johtuva pölyäminen tähän.

Laitetaanpa vielä kuvapäivitystä puuhkaeläimistä, Pörriä kamera ei tavoittanut enkä usko että muori olisi kovin arvostanut olkipaalien päällä kiipeilyä. Niin ja onhan tässä nyt todistusaineistoa kavereille ja lapsilleen: kyllä meillä edelleen asuu keltaisia kissoja (osaavat vaan liueta näkyvistä kun kuulevat että vieraita tulee).

Jahas. Se on sitten syksy. Eikä niin mitään olla saatu kotona tehtyä, ei elukoitten kanssa saati että tontti ja mökki alkaisivat olla asutun näköisiä... Vuorokaudessa voisi ihan hyvin olla pari ylimääräistä (valoisaa) tuntia, että kaiken ennättäisi tehdä.

Heilin kanssa ollaan aloitettu säännöllinen lenkkeily ja vähitellen pidennetään reissujen pituutta. Minuuttien puolesta vähän kauhistuttaa että ollaanko lenkillä liian kauan (täällä kun pitää 10-15 minuuttia kävelyttää ennenkuin voi hölkkää lasketella), mutta tänään kellotin sen juostavan osuuden ja taitaa itseasiassa olla ihan ok määrä. Sitten pitäisi käydä samainen lenkki ajamassa ilman hevosta ja antaa auton matkamittarin raksuttaa niin tietäisi nuo kilometritkin mitä Heilille kertyy.
Hyvin tuo edelleen toimii, mitä nyt joskus tulee nuita varsan pikku pokkurointeja... Kengityksen jälkeen sattui oikeastaan ensimmäinen ja tähän mennessä ainut episodin tapainen. Kengitys meni odotettua peremmin, mutta kenkiin tottumattomana tuo napsautti lenkillä ensin kannan auki, mistä seurasi että varsa säikähti, mistä seurasi että Valtanen meinasi saada monosta (siinä kovin pitkältä tuntuva pala mentiin oikeaoppista pukkilaukkaa). Ja edellämainitusta hyppelystä seurasi vielä ihan kunnon vekki toiseenkin etuseen ja näitä reikiähän sitä nyt vielä hoidetaan kuntoon. Ei mitään pahoja haavoja, mutta aikansahan se ottaa että paranevat. Noh, seuraavalla lenkillä olikin jo sitten putsit edessä (tuntui vähän hätävarjelun liioittelulta, mutta vältytäänpä ainakin monotuksilta ja turhilta haavoilta).
Laitetaan nyt vielä tänne muistiin kun kerran tuli kengityksen yhteydessä nuita mittoja Heilistä otettua: säkäkorkeus n. 152cm ja takaa 156cm. Popot ovat 2-kokoa! :)

En muista mainitsinko jo aiemmin, mutta nyt se on vihdoin tehty: piha on aidattu. Ihan voittaja-fiilis, koirat pysyy pihassa eikä tarvitse koko ajan neuroottisena kytätä tietä jotta meneeköhän tuolla joku vai ei. Aidan tekoa motivoi kummasti myös tuo Pinjan taipumus jahdata autoja, terveelliset harrastukset näillä nykyisillä koiranpenikoilla... Vähän nuo alkuun luimistelivat aidan suhteen, mutta kyllä tuo alentaa stressitasoa kummasti kun koirat voi olla pihalla niin paljon kuin haluavat eivätkä häviä pihasta nuin vaan.

Pinjan kanssa ei olla nyt hankalien työvuorojen vuoksi päästy harjoituksiin muitten sekaan, ja pienellä kysymysmerkillä on nyt tuo Messarin näyttely. Kun siis mitä järkeä on lähtä keskenkavuisen kakaran kanssa (joo no niinhän ne on nuo muutkin junnut) tuonne asti jos sillä ei korvien väli vielä kestä tuommoista painetta? Maalla on kiva ja helppo kasvattaa pentu, mutta huomattavasti helpompi on saada se pentu kestämään meteliä, väentungoksia, toisia koiria ym. ym. ym. kun asuu kaupungissa. Kyllä tuosta vielä reipas koira kasvaa, mutta tällä hetkellä teettää melkoisesti töitä.

Sella on ollut hieman vaisu viime aikoina. Tuntuu että kun 8 vuotta tuli mittarissa täyteen niin tuosta tuli kirjaimellisesti veteraani, kertaheitolla. Kyllä se penikan kanssa riehuu edelleen, mutta kipeytyy todella helposti. Toisesta etusesta on ollut varvas jo jonkin aikaa huonona, neiti on ottanut kyseiseen varpaaseen elämänsä aikana jonkun osuman liikaa ja haiskahtaisi nivelrikolta. Tällä hetkellä ei ole ontumaa, mutta pitänee tuo varvas poistaa jos tuo kovin klenkaksi muuttuu vielä. Liekö sitten tuo varvas syypäänä jomotuksineen sitten tuohon vaisuuteen. Vasen lapa ja selkä oli aamulla melkoisessa juntturassa ja tovi sitä pehmiteltiin. Hieronnan alussa vasemman etusen eteenvientiä ei voinut edes ajatella, mutta onnistuihan se sitten lopuksi. :) Pitää ottaa nuo venytkset ja hieronta nyt säännölliseksi toimenpiteeksi, voi olla että kuvittelin vain, mutta kulkeminen portaissa ainakin näytti helpommalta nyt.

Vähän olen laiska näitä kuulumisia päivittämään, mutta yritetäänpä taas. Heili tosiaan kotiutui viime sunnuntaina ja siinä heti kävi ilmi että polle on päässyt kasvamaan ainakin osasta valjaistaan ulos joten ensimmäinen ajoreissu siirtyi seuraavalle päivälle.
Päävehkeet oli se suurin ongelma, ja uusia vermeitä piti lähtä Hyrynsalmelta hakemaan. Pitempi sekki löytyi, mutta se kitarauta jota ihan asioikseni lähdin etsimään oli sielläkin joutunut siihen kuuluisaan Jemma-nimiseen paikkaan... Noh, aikamme etsittyämme löytyi kuin löytyi kitarauta, mutta näytti olevan kokoa suomenhevonen joten se siitä sitten ja totesimme että taitaa olla helpointa ja kivuttominta että suuntaan vielä kotimatkalla valjaskauppaan. Pistää kyllä miettimään jotta kuinkahan monta mustaa aukkoa tältäkin tontilta löytyy, koska olen aivan varma että tästäkin taloudesta joskus löytyi sekki ja kitarauta. Samoin Hyryllä oli joskus koko liuta erinäköisiä kitarautoja, ja nyt ei ainuttakaan. Käsittämätöntä..! Samoin kuolaimia ei meinnaut kotoa löytyä yksiäkään sopivia, vaikka tiesin että niitäkin on ainakin puolenkymmentä ollut nurkissa pyörimässä (huom. yhdelle hevoselle).
Niin se ajo. Jos se ei vielä ollut selvää, niin ihan pikkuisen arvelutti lenkille lähtö. Ei oikeastaan jännittänyt, mutta... Odotin että liikkeelle lähdetään tukka putkella ja ensimmäisessä tiukemmassa käännöksessä tulee vähintään kuolema, mutta mitään draaman aineksia ei saatu. Suurin säätö taisi olla nuitten sopivien vermeitten hakeminen... Parempi varmaan kun pitäisin suuni kiinni (smurffin laki nääs) mutta on kyllä helevetin fiksu varsa. Tuolla metsän läpi pujottelevalla kinttupolullakaan körötellessä ei ollut mitään hätiä, hyvin pelasi ohjaus ja tarvittaessa jarrut. Hyvää työtä ovat Vieremällä varsan kanssa tehneet, tästä on helppo meikäläisen jatkaa.

Ok, kokeillaan nyt vielä kerran. Sitä SERTiä. Kasvattaja olisi varmaan mielissään vaikka Sella ei olisikaan... Joensuuhun oli ilmoitettu viisi greyhoundia ja mietin mitenkähän suuret mahdollisuudet meillä on taas tuoda kotiin päivän päätteeksi vara-valio. Lähteminen kotoa aamulla oli tyypilliseen tapaan nihkeää ja Sella otti heti perille päästyämme naamalle stressihymyn (jota ei ainakaan auttanut se kun jouduin neidin tuuppaamaan hetkeksi häkkiin), mutta rauhoittui onneksi kun oltiin aikamme näyttelypaikalla patsasteltu.
Sella ei ole oikein koskaan ymmärtänyt mitä hohtoa näyttelyissä on (no eipä tuota voi suuremmin moittia...), mutta nyt se vaikutti alun jännittämisen jälkeen ihan hyväntuuliselta eikä käynyt edes kiukuttelemaan. Vähän ennen kehää selvisi vielä että kaikki muut kehään ilmoitetut koirat ovat uroksia, mikä vähensi kyllä huomattavasti paineita, mutta eihän se tietty sitä tarkoita että koira sen tarvittavan SA:n pokkaa. Mutta pessimistihän harvemmin pettyy, ja sieltähän se viimeinen SERT viimein saatiin ja Sellu kukkeassa 8 vuoden iässä synttäripäivänään valioitui.
Tämä tulos olisi minulle vallan hyvin riittänyt, mutta ROP-veteraani-kehässä likka kipitti yllättäen voittoon. Siis täh? Sella? Ja jos tuo ei yllättänyt niin ROP-kehä viimeistään. Ajattelin että voiton on pakko mennä urokselle, mutta kun liikkeelle lähdettiin niin kävi ilmi että Sellalla on jostain jumalan syystä joku hyväntuulisuus/reippauspuusta meneillään... Tuo on aina ollut kehässä semmoinen perässä vedettävä luimukorva, mutta nyt ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla mahdollisimman vähän häiriöksi. Ja niinhän siinä kävi, että reippaasti liikkuva veteraani näytti nuoremmilleen mistä kana pissii. Eipä olisi voinut valioituminen paljon hienommin tapahtua. :D Hyvä Sella.

Sella ja VSP Ina's Fashion Aristocrat, tuomarina Jose Tomas Delgado Cabezas, Espanja.

© Pirkko-Liisa Marttinen

Pinjan kanssa meillä on vielä paljon tekemistä näyttelyharjoitteluiden merkeissä, eikä yleinen sosiaalistaminenkaan pahaksi olisi. Toiset koirat alkavat olla ihan ok, mutta pitänee taas lähtä täältä landelta katselemaan kaupunkimaisemia ja yleistä hälyä. Sunnuntaina olisi raviurheilua luvassa ja sinne otetaan matkalta mukaan myös Pinja kaveri, Leija-venakko. Sella lupasi lähtä mukaan henkiseksi tueksi kakaroille jos saa palkkioksi ainakin yhden grillimakkaran.
Tuore veteraani onkin ollut yllättävän hyvä malli penikalle esimerkiksi kaupungissa. Sella kun ei välitä liikenteen hälystä tai ihmisistä mitään niin Pinjakin lompsii sitten ilman isompia jännittämisiä perässä.

Heili on palailemassa kotinurkille. Ajo-opetus on kuulema siinä pisteessä että minunkin kuulema pitäisi pärjätä sen kanssa. Saanen hieman epäillä, mutta jospa tässä varsan valmennuksessa päästäisiin alkuun ilman isompia draaman aineksia. :/

Ei pitäisi varmaankaan ääneen sanoa, mutta Pinjan maha on ehkä paremmassa kunnossa kuin kertaakaan (*kopkop*). Uuteen raksumerkkiin ollaan nyt jonkin aikaa totuteltu ja vaikuttaa miltei liian hyvältä ollakseen totta. Tuo näyttäisi jopa hieman pulskistuneen, mutta voi olla että allekirjoittanut vain kuvittelee. Mutta toistaiseksi kaikki hyvin ruokaan liittyvissä asioissa, syöminen itsessäänhän ei ole koskaan mikään ongelma ollut, päinvastoin... Ihmettelen kyllä tuota vellimahaongelmaa, liekö sitten allerginen vai onko pentupöperöt kaikessa yksinkertaisuudessaan vaan liian väkeviä ja vetää mahan kuralle siitä syystä.

Harrastamaan ei olla kovin paljoa ennätetty, pitäisi kyllä, joo, mutta kait sitä ennättää lomankin aikana sitten? Lenkkeilyä ei olla sentään unohdettu. Pentu menee täysin sekaisin jos ei pääse oikomaan koipiaan, ja Sella lihoo tätä nykyä vähän liiankin herkästi (nyt sentään ollaan päästy siitä käpylehmä-muotista eroon, jotain sekin). Jokin sitten harkitsin että opetetaan Pinja jäljelle kun oli pätevä ohjaaja käymässä, mutta samaisena iltana Sella osoitti miksi me ei haluta talouteen toista jäljestävää vinttikoiraa: aina yhtä mukava houkutella koiraa kotiin kun se näköyhteyden pupuun hukattuaan jatkaakin matkaa nenän avulla...

Heili jatkaa savolaistumista laitumella muitten varsojen kanssa. Nyt kun ei ole ihan hetkeen päässyt hevostaan edes katsomaan niin huomaa että sitä on jo ikävä. Nooh, hyväähän sille tekee kun saa olla hevosen näkövinkkelistä katsoen sivistyksen parissa, ja kohtahan se taas on kotona, MUTTA on tämä hevoseton elämä vähän outoa (liikaa liikkumavapautta?).

Mitä ihmettä? Missä vaiheessa Heilistä kasvoi hyvin käyttäytyvä reipas varsa? Olikohan se kipeä kun sitä autoon lastattiin? Likkahan lähti pari viikkoa sitten muiden varsojen sekaan laitumelle Vieremälle ja kauhulla odotin tulevaa lastausta auton kyytiin. Mielessä oli vähän liiankin hyvin viimekesäinen operaatio, ja sen pohjilta varoittelin varsan hakijoita että tässä saattaa sitten mennä tovi...
Mutta kuinka ollakaan, koko operaatioon meni suunnilleen viisi minuuttia siitä kun auto ilmestyi pihatielle ja kun näin perävalot viimeisen kerran lastaamisen jälkeen. Kyllä veti taas ihmisen sanattomaksi. Matka oli mennyt myös hyvin ja siellä se on likka nyt muiden tammavarsojen kanssa kasvamassa aikuiseksi. Kävin siellä jo varsoja katsomassakin ja hyvältä näyttää. :)

Sella alkaa olla kovin kypsän näköinen ja oloinen pennun kanssa elämiseen, ja saan tasaisin väliajoin osakseni pahantuulisia/masentuneita/vittuuntuneita/väsyneitä/jne. katseita riippuen siitä millä tasolla Pinjan riehumiset minäkin hetkenä ovat. Sella-parka, ei ole helppoa elää pienen elohopeamöykyn kanssa.

Pinjan mahaongelmat ne vaan jatkuvat. Ei  nyt ihan suoranaista ripulia, mutta siinä hilkuilla kuitenkin. Koira kyllä söisi niin paljon kuin ruokaa tarjotaan, mutta harva sapuska vastautuu niinkuin pitää. Katsotaan nyt taas palanen eteenpäin, ja arvotaan lisää vaihtoehtoja ongelmaan.
Muutoin tuo on ollut todella reipas penikka ja aiheuttaa Sellalle tempuillaan lisää harmaita karvoja. Näyttelyharjoituksia pitäisi näköjään pitää hieman useammin. Remmissä tuo kulkee kyllä nätisti, mutta odotas kun otan (näyttely)remmin esille ja yritetään ollan paikoillaan. Tämä toimenpide aiheuttaa villihevosmaisen kohtauksen joka kerta. Nooh, ei auta kuin harjoitella. Ja harjoitella lisää...

Pinjalla onkin nyt vallan tapahtumarikas viikko takana. Ensimmäiset sulkeiset näyttelyharjoitusten merkeissä on takana, samoin käytiin eläinlääkärillä rokotettavana, ja kävi myös ilmi etteivät Pinja ja Sella olekaan maailman ainoat koirat. \o/
Järkytys oli melkoinen kun pihaan hurautti autolastillinen muita koiria ja lisäksi ihan outoja ihmisiä. Pelottavin kaikista oli Sellan vanha tuttu, Philip, maailman vaarallisin terroristi. No ainakin Pinjan mielestä. Philip ei pentua edes tainnut huomata, koska joutui tennispallon tms. lumoihin heti autosta vapauduttuaan... Mutta kyllä pienen greyhoundin penikan päänsisäistä maailmaa koeteltiin..!
Seuraavana päivänä suurin jännittäminen alkoi onneksi olla takana päin, vaikka rannalla juostessa pitikin kiljaista kaiken varalta jo ennen kuin kaverit mitään ennättivät tehdäkään.

Nyt käytiin ihan hetki sitten treffaamassa pienen kävelylenkin merkeissä naapurin koiria. Alku oli taas pelkää paniikkia, mutta vanha Ani-kultsu on onneksi vaan niin rento eläjä, ettei sitä edes tuommoinen säkissä kasvanut kakara voi pelätä kovin pitkään. Lopulta reipastuttiin jopa niin paljon että leikkiäkin olisi pitänyt, mutta se sirkus jääköön toiseen kertaan.
Sella jätettiin tältä reissulta suosiolla kotiin, likka kun osaa sekoittaa pakan kuin pakan melkoisen tehokkaasti. Nooh, otetaan Sella mukaan sitten kun nuo naapurin rekut alkavat olla Pinjalle tutumpia ja kestetään paremmin pientä painetta.

Ihan ensimmäisenä pitää ihmetellä miten voi ihminen olla näin idiootti? Ja ihan siis itsestäni puhun nyt... Pentu on kärsinyt matkapahoinvoinnista eikä ole enää suostunut tulemaan lähellekään autoa, jos on ollut tarkoitus lähteä jonnekin. Juoksee karkuun jos yritän ottaa kiinni ja lopulta se pitää nakata niskaperse-otteella kyytiin. Lupaava alku varsinkin pitemmille matkoille, kun toinen on jo lähtökohtaisesti sen oloinen että menisi mieluummin ladon taakse lopetettavaksi kuin auton kyytiin. Ja kymmenen minuutin välein pitäis päästä pihalle, tai ykä lentää.
Nyt sitten viimein keksin että ajellaanpas koirien kanssa ihan pikku matka vaan rannalle ihmettelemään maisemia. Pinjan ensimmäinen reissu rannalle ei tuottanut kummoisempia tuloksia automatkaamiseen (mutta ei se sentään ennättänyt jättää herkkuja mihinkään jemmakätköön autossa...), maha taisi olla kipeänä ja oli muutoinkin pikkuisen väsähtäneen oloinen.
Toinen reissu samaiseen paikkaan meni reippauden puolesta jo paljon paremmin, vaikka autoon ei olisi halunnut mennä. Rannalla oli kuitenkin ilmeisesti edelliskertaa hauskempaa ja vedessä läträäminen ihan parasta, ja se näkyi käytöksessä eilen: Sella meni edeltä autoon ja siinä vaiheessa pentukin tajusi minne ollaan suuntaamassa (rannalle! Jee!) ja hyppäsi ihan omin koivin kyytiin. Paluumatkallakaan ei tarvinnut houkutella autoon vaan mukaan kömpi iloinen pieni raidallinen koipieläin. :) Manailin tässä vaan että mikähän se on ettei voitu heti aloittaa autoilua ihan pienillä matkoilla, kun oli jo selvää että tuo kärsii matkapahoinvoinnista ja jännittää ihan pirusti.

Kenguruloikkaa rantavedessä.

Enhän minä ole näitä koskaan erityisen älykkäiksi väittänytkään... ;D

Korva-bonus.

Mitään ihmeempiä täällä ei edelleenkään tapahdu, onneksi tuo kesä tekee nyt vauhdilla tuloaan niin ulkonakin taretaan viimein vihdoin nelijalkaisten kanssa olla. Pinja on jostain syystä mieltynyt ruusupenkkiin ja osoittautui jäniksiä huomattavasti pahemmaksi uhaksi ruusun taimille. Yksi taimi on jo tapettu... Elättelen toiveita, että sieltä juuresta vielä joku oksa nousisi kesän aikana mutta saas nähdä...
Heilillä menee myös hyvin ja on jo melko osaava ravihevosen alku, kärryt vaan puuttuu perästä. Vähän vaan alkaa olla nuita teini-ikäisen tammavarsan oireita, ja pientä niskuroinnin oiretta oli ilmassa kun tässä pari päivää sitten marssin aitaustan kohti päitsien kera. Varsa livahti erittäin ripeästi talliin piiloon ja latasi molemmilla takasilla yhtäaikaa minua kohti vinkaisun säestyksellä kun menin sitä tallista hakemaan. Taisi luulla että töihin joutuu ja oli sitten hieman hölmistyneen oloinen kun pelkästään harjasin hevosen ja annoin  iltaruoat.

Hah, näyttihän se varsa viimein että osaa se temppuillakin takaa-ajossa. Ei edelleenkään mitään mistä ei oltaisi omin neuvoin selvitty, mutta näppärästi osaa likka kääntää ympäri kun joku (vaikka oma varjo) alkaa ahistaa... Noh, muutaman kerran piti sahata samaa kohtaa, mutta lopulta siitä elämää suuremmasta ongelmasta päästiin ohi. Jopa siitä aina pelottavasta risukasasta eräässä risteyksessä. Meillä on ollut hieman huonoa tuuria muun liikenteen kanssa. Omasta pihatie aiheuttaa lähes aina (enemmän tai vähemmän) villihevosmaista poukkoilua. Syynä pidän tähän suurimmaksi osaksi sitä, että yhtä auton kohtaamista lukuunottamatta kaikki kulkuneuvot traktorista mopoon on kohdattu tuossa ja aina nuita on säikähdetty. Se on seuraavaksi autokuuri pienellä ravihevosenalulla edessä. Laitetaan tuo mersun raato käymään ja aletaan tehdä ohitusharjoituksia, alkakoon tuo homma sitten vaikka huomenna (säävarauksella...).
Poikkesin myös Savon peräkylillä varsoja ja Canelia katsomassa. Caneli elää ja voi hyvin, olkoonkin että tarhakaveri osoittautui pieneksi natsiksi kurin ja järjestyksen suhteen. Viimekesäisiä varsoja oli viisi, joista kaksi samasta isästä kuin Heili. Mukavan näköisiä karvakorvia, toinen orivarsoista varsinkin pisti silmään.

Savossa seikkaillessani tuli taas palautettua mieleen jokaisen valokuvaajan perusohje: ota aina kamera mukaan. No en ottanut. Kun satoi lähtiessä vettä kuin Esterin perästä. Pari tuntia perillä oltuani alkoi kuitenkin paistaa aurinko siniseltä taivaalta ja manailin että olispa nyt ollut kiva saada kuvia varsoista. Ihan tyypillistä. Viimeinen niitti tuli sitten Iisalmen kohdalla kaverin luona poiketessa. Tien vieressä muutaman metrin päästä autosta patsasteli helevetin iso pöllö suunnilleen metrin korkeudella kaatuneen puun päällä ja ihan täydellisessä valossa. Ja missä on kamera??? Sain kaikessa rauhassa pällistellä ja pöllö vaan poseerasi. Kaveri oli niin lähellä autoa että sen silmienkin värin näki selvästi. Harmaat olivat joten ei ollut huuhkaja kyseessä vaan joku toinen iso pöllö.  :)

Pinjan mahaongelmat jatkuvat. Tai no nyt aletaan olla taas voiton puolella. Takana oli pitkä antibioottikuuri, mutta jo neljä päivää kuurin loppumisesta pakki meni taas kuralle. Uutta lääkekuuria en uskaltanut edes ajatella, eli nyt yritetään hoitaa penikka kuntoon ihan kotikonstein. Riisi/jauheliha-sotkua, maitohappobakteereita ja inupektia, nuo on ainakin vielä pysyneet sisällä. Aamulla lisäsin ensimmäisen kerran pariin päivään muutaman raksun sekaan, toivottavasti alkaa normaali ruoka pysymään vähitellen sisällä.

Wihiii! Hevostelun mukavampiinkin puoliin aina välillä törmää, ja toisinaan voi jopa sanoa että edistytään. Heilin takaa-ajo aloitettiin tänään ja likka yllätti kaikki positiivisesti. Ensimmäisellä kierroksella oli pientä satunnaista pokkurointia mukana, mutta mono ei lentänyt! Vaikka kaikki menikin hyvin, pukkasi tammalle pieni jännityshiki päälle. Päätimme kuitenkin että iltapäivällä käydään vielä uusi lenkki samalla kokoonpanolla, että päästään kunnolla alkuun. Täällä kun ei liikaa ole varsan koulutukseen apukäsiä tarjolla niin tehdään nyt sitten edes tämä kunnolla...
Iltapäivän reippailut sujuivat vieläkin paremmin, eikä meidän taluttavien yksilöiden tarvinnut käännöksissä auttaa käytännössä ollenkaan. Pari kertaa piti hieman hillitä vauhtia, mutta muutoinhan tuo lompsi eteenpäin kaikessa rauhassa ihan tyytyväisen oloisena. Huomenna pitänee selvitä ohjien perässä keskenäni, mutta tästä se ravihevosen ura lähtee vähitellen varsalla käyntiin.
Valjastuksesta tuo ei välitä mitään (nythän ei sitten vielä tässä vaiheessa puhuta kärryistä sanaakaan...) ja yleisesti ottaen käsittely on ollut huomattavasti helpompaa vieroituksen jälkeen.

Samalla kupilla.

Pinja se kasvaa vauhdilla. Pientä takapakkia painon kehityksessä tosin otettiin pari viikkoa sitten ripuloinnin vuoksi. Mikä lie pöpö, mutta kyllä se imaisi pienestä koirasta kaikki ylimääräiset grammat hetkessä. Mikään ei pysynyt sisuksissä, ja yöt meni ulkona hypätessä ja kuraa lattioilta siivotessa. Edelleen ihan käsittämätöntä miten pirun nopeasti tuommoinen rääpäle kuihtuu silmissä kun tauti iskee.
Kolmatta kurapäivää ei enää voitu katsoa, vaan soitin lääkäriin jonne päästiinkin parin tunnin päästä näytille. Tiputukseen tuota ei vielä tarvinnut laittaa, mutta lääkekuuri tuli tarpeeseen. Penikalla alkoi onneksi jo samana iltana olo kohentua ja yöllä saatiin ihan nukkuakin jokunen tunti. Hitaasti vaan tuommoisen jälkeen saadaan menetty elopaino takaisin (toista se on meikäläisellä itsellä). Se mikä parissa päivässä katosi, saatiin vasta parin viikon päästä takaisin.

Hullukorvien paluu.

 *Huoh* Kait se alkaa allekirjoittaneella ikä painaa, mutta salaa toivon että pentu jo kasvaisi aikuiseksi. Ja nukkuisi pikkuisen pitemmät yöunet. Meillähän on ollut viimeisen kuukauden ajan herätys viimeistään klo 06.00 ja jos et viimeistään sillä hetkellä pomppaa sängystä ylös ja pennun kanssa pihalle niin sehän on sitten oma voivoi mitä lopputulokseen tulee.
Sosiaalistumaankin pitäisi. Siis pennun, minä olen jo menetetty tapaus sen suhteen. Tänään suuren järkytyksen aiheuttivat varsan kouluttajat (pitäisi oikeasti alkaa näyttää kakaralle muutakin maailmaa kuin tämä pöpelikkö), jotka ihan varoittamatta vaan ilmestyivät pihaan. Sellakin joutui hälytyshaukun tekemään pihassa, luuli varmaan että vievät meidän varsan. Pinjaa taasen jännitti ihan tolkuttomasti ensimmäinen kohtaamansa miespuolinen hyypiö sitten kasvattajan. Hetken houkuttelun jälkeen pieni sininen kuitenkin reipastui ja kävi asianmukaisesti moikkaamassa tulijat, eihän se nyt mikään lapanen kuitenkaan ole. ;)

Nyt koitti kovat ajat pikku Heilille. Napanuora on katkaistu ja maitobaari muutti Lapinlahdelle. Ja olihan tuo jo korkea aika. Caneli alkoikin jo näyttää aika ajoin melkoisen väsyneeltä, vaikka kukapa ei kun tuommoista nulikkaa joutuu hoitamaan 24/7...
Ensimmäisen päivän varsa vietti tallin puolella, ihan vaan vahinkoja välttääkseni, mutta seuraavana päivänä palattiin normaaliin päivärytmiin. Odottelin melkoista showta alkavaksi, mutta yllättävän rauhallisesti tuo on vieroituksen ottanut. Pikkuisen huuteli ensimmäisenä päivänä ja oli vähän levoton mutta nythän tuo on jo rauhoittunut kummasti. Onhan se riepu vähän pallo hukassa vielä kun pitää näistä hevosen arjen haasteista selvitä omin päin, mutta tosiaan yllättävän hyvin tämä on sujunut.
Canelia pitää kyllä kesällä käydä moikkaamassa, näkee samalla miten se on palautunut varsastaan... Likka oli kuulema aiheuttanut uudessa/vanhassa paikassaan hienoisen härdellin ja naapuriaitauksen nuoriso oli sählätessään onnistunut sotkeutumaan lankoihin ja ties mitä. Toivottavasti siellä nyt alkaa hommat palautua normaaleiksi vähitellen. Sen verran tallin pitäjä mainitsi että oli jossain vaiheessa Canelin saapumispäivänä alkanut ihmetellä miksi tamma kävelee niin hankalan näköisesti. Kyllä minä varoittelin että pitää nuita sen tissejä seurailla, kun varsa vielä imee. Yllätys se kuitenkin oli minullekin että maitoa oli irronnut 1.5 litraa...

Pikku-koira se vaan kasvaa, ja nyt siitä on alkanut kuoriutumaan ehta kenguru. Työviikolla täällä oli aikamoinen hulina päällä ja nukkuminen oli harvinaista herkkua. Virtaa on paikka paikoin vähän liiankin kanssa ja sitähän pitää tietty parhaansa mukaan purkaa joko Sellaan, kissoihin (Pinjan lempparia!) tai minuun (yöllä tietenkin ettei kukaan varmasti saa nukkua). Ja kun pennun iltavillistä selvitään niin kissat aloittaa omat bileensä. Minä niin odotan sitä päivää että yöt alkaa olla kissojen kannalta riittävän leutoja...
Tänään on ollut hieman helpompi päivä kun on ollut aikaa touhuta näitten huligaanien kanssa ja ollaan oltu paljon pihalla. Ulkoilu varsinkin on ihan mahtavaa, siitä kun seuraa lähes välitön raitisilmamyrkytys ja pentu sammuu miltei heti kun ollaan tultu takaisin sisätiloihin. Toistan vielä: mahtavaa!

Hetki paikallaan!

...mutta vain hetki.

Kenguru-bonus.

Kuten näkyy, pentu on haettu kotiin. Tähän väliin pitää sanoa KIITOS Tammisille Pihtiputaalle kun auttoivat penikan kuskaamisessa Helsingistä lähemmäs Kajaania. Onhan siinä vissi ero ajella samoilla silmillä parisataa kilometriä suuntaansa kuin 550km...
Kotimatka meni ihan mukavasti sen jälkeen kun pentu väsyi osoittamaan mieltään sikaosastossa. Ihmeen paljon mahtuu ääntä pieneen koiraan, mutta ainakin allekirjoittaneen hereilläpysyminen oli taattu. Kotiväki oli hieman hämmentynyttä kun yöllä rymysin boksin ja pennun kanssa tupaan. Rauhoittuivat kuitenkin aika nopsaan koko lauma, ja pentu nukkui vieressä loppuyön.
Ensimmäiset pari päivää totuteltiin uuteen paikkaan, ja vähän näytti pientä jännittävän ja stressaavan uusi ympäristö. Ulkoilu aiheutti syvän, syvän järkytyksen mutta pian siitäkin selvittiin ja tätä nykyä pikku Pinja kuvittelee olevansa maailman nopein ja ketterin vinttikoira... Menossa ei paikka paikoin ole järjen hiventä, oltiin sitten sisällä tai ulkona. Ja voin sanoa ettei Sella auta asiaa tipan vertaa...
Outo ilmiö muuten Sellassa: tähän asti se on näyttänyt omaan silmään vetreältä ja nuorelta, mutta pennun asetuttua taloksi likka näyttää vanhenevan silmissä. Se on rankkaa tuo pennun kanssa eläminen...
Toistaiseksi kakara viettää työpäivät omassa yksiössään. Tuo on niin pieni rääpäle, ettei Sellan tarvitse kuin vähän huitaista etusella niin kakara lähtee lentoon. Samoin kissoihin ei vielä tässä vaiheessa ole suuremmin luottamista etteivätkö saattaisi jotain todella typerää saada päähänsä. Niinkuin vaikka alkaa kimpassa pullistelemaan pennulle kuten tässä joku päivä sitten. Kun ei ole munaa yksin mennä ilmaisemaan itseään uudelle tulokkaalle niin haetaan sitten toinen pölkkypää kaveriksi. Miehet..!
Muutaman kerran olen tässä manannut, että olisi Risto vielä saanut olla täällä pentua opettamassa. Papparainen kun oli vähän fiksumpi otteistaan kuin Sella. Nyt ei tosiaan auta muu kuin vahtia nuitten touhuja ja pää saa pyöriä kuin pöllöllä että näkee kaiken mitä tapahtuu. Ketteryydessä Pinja on ihan toista luokkaa kuin Risto saman ikäisenä. Ripahan ei päässyt matalallekaan sohvalle ilman apua, tuo taas miltei onnistui hyppäämään divaanin päälle tänään. Ja kiipeää portaita heti kun silmä välttää (alastulo valitettavasti tapahtuu painovoiman avulla).
Syömisen suhteen oli alkuun ongelmia, uusi paikka ja liika höyryäminen kaiken perään lienevät olleen syypää tähän ilmiöön. Tänään pöperöt ovat kuitenkin maistuneet ja nyt pötköttelevät Sellan kanssa sohvalla ruokalevolla. Eli päivän ainoa hiljainen hetki menossa, uskokaa huviksenne että otan näistä minuuteista kaiken hyödyn irti välikuoleman merkeissä. :)

Seitsemän tunnin ajomatka Riston kasvattajan luo Helsinkiin muutama tunti yöunta takana, ach..! Hieman pökerryksissä autopilotti päällä onnistuin jälleen kerran ajamaan aivan viime metreillä harhaan (mutta sitähän osasi odottaa, vai mitä?), mutta mitäs pienistä. Raskas matka ja väsymys unohtui erinomaisen nopeasti kun vastaan lehahti vankka pennun tuoksu ja pieni hyeenalauma tuli tekemään tuttavuutta.
Reippaan oloisia penikoita koko lauma, mutta joukosta erottui melko nopeasti omaksi suosikikseni pieni sinibrindle narttu. Pääsiäisen aikoihin pitäisi pentu hakea kotiin, toivottavasti tämä apinalauma ottaa penikan siivosti vastaan.

 

Niinhän siinä kävi, että Tristanin kohdalla piti tehdä se raskain mahdollinen päätös jota tässä on jo jonkin aikaa mielessä joutunut pyörittämään. Kesä tuntui olevan papparaisen kannalta turhan kaukana vielä, mutta en kuitenkaan ollut ihan näin nopeaan lähtöön varautunut.
Viikko sitten alkoivat mahaoireet ja pari päivää tilannetta seurattuani lähdettiin eläinlääkärin näytille. Röntgenkuvista kävi ilmi, että pojalla on vatsaontelossa iso kasvain joka painaa sisäelimiä jo melkoisesti. Ajoin vielä kotona käymään koira mukanani, lääkäri oli sitä mieltä että katsotaan nyt vielä viikonlopun yli jos sillä olo kohenisi vielä. Kotona Tristanin huono olo ja kivut kuitenkin nopeuttivat päätöksen tekoa nukuttamisen suhteen ja ajelimme myöhään illalla takaisin lääkärin luo. Pappa käyttäytyi loppuun asti niinkuin herrasmies, tervehti henkilökunnan viileän kohteliaasti ja lopun ajan rauhoitteli enemmän minua kuin minä koiraa. Voiko koiralta enempää toivoa?

Sisuuntuneena varsan muuttumisesta villihevoseksi keräsin itseni, vetäisin henkeä pari kertaa ja läksin talutuskierrokselle (turvakenkien kera) kauhukakaran kanssa. Ensin pieni kierros tarhassa neuvotteluiden merkeissä, sitten pois pihasta hienoisten pokkurointien kera ja pikamarssia puoli kilometriä tietä pitkin. Vaikka edistystä edelliseen kertaan nähden oli selvästi havaittavissa, ei se kuitenkaan tarkoita etteikö olisi hiki tullut molemmille. Paluumatkalla alkoi jo melkein väsyttää. Ja varsa vaan pörrää ja askeltiheys kiihtyy koko ajan. Vasta viimeisellä neljänneksellä tuosta reissusta alkoi tulla semmoinen olo, että minä talutan eikä varsa. Tämän itselleni todistaakseni päätin tehdä pari pikku ympyrää tiellä, ja sehän sujui kaikessa rauhassa.
Pihan lähellä alkoi tallista kuulua emän huutelua ja villihevoskohtaukselta ei ihan vältytty. Tuolla on kyllä ollut eirttäin vahva taipumus hypätä pystyyn jos jokin alkaa ahdistaa, toivottavasti tuo piirre alkaa vähitellen väistyä.
Lisää talutusharjoituksia ollaan nyt pyritty tekemään aina kun mahdollista, ja nopeasti näyttää asiat palautuvan pollella korvien väliin. Kävelykin alkaa pienestä jännittämisestä huolimatta olla kävelyä eikä kipittämistä. Kenguruloikkaa mennään välillä, mutta vaikuttaisi olemaan vähenemään päin. :)
Hevoset vuorottelevat tätä nykyä ulkoilun suhteen. Osittain siksi, että Heili on mestari karkaamaan aitauksesta ja osittain siitä syystä että näiltä on nyt korkea aika katkaista napanuora. Maitobaarissa on siis anniskeluaika loppumassa.

Näissä merkeissä jatketaan kevään odottelua, muutaman viikon päästä ollaan jo toivottavasti aurinkoisemmissa keleissä nuuhkimassa pennun tuoksua Helsingissä.

Pitäisi varmaan yrittää reipastua. Ihan yleisesti. Varsan toinen huoltaja oli tänään käymässä ja saatiin päähämme reippailla varsan kanssa. Katsos kun nythän tämä käy helposti kun on toinen apuna ensin erottelemassa hevoset aitauksen puolelta jne. No se oli hyvä idea siihen asti että Caneli oli laitettu talliin ja lähdin taluttamaan Heiliä pois pihasta. Tässä vaiheessa Caneli nousi täyteen höyryyn tallin puolella ja aiheutti saman reaktion varsassakin. Kyllä siinä taas yritettiin viedä ihmistä pöpelikköön ja taannuttiin pikkuvarsan tasolle osaamisen suhteen. Tulee muuten olemaan pitkä tie ennen kuin tuon pikku apinan kanssa päästään ensimmäisen kerran onnistuneesti ajamaan. Lopulta talutettiin kahdelta puolelta että varsa tajuaa kenen tässä on tarkoitus viedä...

Heili marraskuun lopulla.

Caneli ja joulukuun hirviöpakkaset.

Koirien kanssa ei olla mainittavammin harrastettu ihan hetkeen. Kotitöitä ja tallia siivotessa aputassut ovat kylläkin häärineet kaverina ja komentavat hevosia jos aitauksessa aletaan vouhottamaan. Ristossa suurta huolestumista on aiheuttanut se, että häviän toisinaan aitauksessa olevan pyöröpaalin taakse pois näkyvistä ja hevoset jäävät minun ja Riston väliin. Haukkuminen lakkaa joksikin aikaa kun muistan välillä huudella jotain joutavaa takaisin. :)
Nyt oli myös pitkästä aikaa koiranäyttely ilman että oma koira olisi ollut mukana. Sain kuitenkin lainakoiran serkulta kehään viestäväksi, joten ei tämä nyt ihan turistireissuksi mennyt. Aamulla käytiin totuttelemassa tuomarikollegion merkeissä miten karjakoira istuu näppeihin, ja äitiähän siinä alkoi hyvin pian tulla ikävä. On nuo kyllä niin yhden ihmisen koiria, ettei tämmöiselle vieraalle akalle paljoa huomiota herunut. Alku oli sen verran tahmea, että oli pakko vielä varmistaa ennen virallisen kehän alkua omistajalta, jotta oletko aivan varma ettet mene itse tuonne kehään. Vastaus oli sen verran painokas "en todellakaan mene", ettei mitään jäänyt epäselväksi. Onneksi ei enää tuo kehään meno jännitä (ja tiedossa oli että Motti ainakin liikkuu hienosti, oli narun päässä kuka vaan), joten sitten vaan menoksi. En minä karjakoirista tajua sen enempää kuin että tunnistan rodun sen nähdessäni, joten mitään odotuksia ei ollut menestymisen suhteen. Ajattelin vaan että jos se nyt edes suostuu ihan pienen hetken ajan seisomaan paikallaan että tuomari saa arvostelun valmiiksi, niin hyvä. Noh, poika skarppasi hienosti oikealla hetkellä ja tuloksena oli ehkä elämäni helpoin ROP kaikilla höysteillä. Hyvä Motti! Yhteistyö mitä ilmeisimmin jatkuu kesällä ryhmänäyttelyn merkeissä.