Niinhän siinä kävi, että Tristanin kohdalla piti tehdä se raskain mahdollinen päätös jota tässä on jo jonkin aikaa mielessä joutunut pyörittämään. Kesä tuntui olevan papparaisen kannalta turhan kaukana vielä, mutta en kuitenkaan ollut ihan näin nopeaan lähtöön varautunut.
Viikko sitten alkoivat mahaoireet ja pari päivää tilannetta seurattuani lähdettiin eläinlääkärin näytille. Röntgenkuvista kävi ilmi, että pojalla on vatsaontelossa iso kasvain joka painaa sisäelimiä jo melkoisesti. Ajoin vielä kotona käymään koira mukanani, lääkäri oli sitä mieltä että katsotaan nyt vielä viikonlopun yli jos sillä olo kohenisi vielä. Kotona Tristanin huono olo ja kivut kuitenkin nopeuttivat päätöksen tekoa nukuttamisen suhteen ja ajelimme myöhään illalla takaisin lääkärin luo. Pappa käyttäytyi loppuun asti niinkuin herrasmies, tervehti henkilökunnan viileän kohteliaasti ja lopun ajan rauhoitteli enemmän minua kuin minä koiraa. Voiko koiralta enempää toivoa?