No nyt on nähty kaikki. Meillä on vierailemassa russel-veteraani Philip, ja tämä on nyt historian ainoa elävä olento joka on saanut kömpiä Riston yli herran pötkötellessä sohvalla. Pihaustakaan ei kuulunut ennen kuin allekirjoittanut purskahti nauruun. Riston naamalle nousi tässä vaiheessa hieman ärtynyt ilme, mulkaisi minua ja murahti. Paskaako siinä naurat, kyllä kamun pitää päästä omalle paikalleen sohvalla -Ripan viereen. Mitä lie sielujen sympatiaa näillä ikämiessarjalaisilla, mutta vanha ja äkeä raidallinen ei ole pörissyt vierailevalle tähdelle kertaakaan ellei ole ollut to-del-la painavaa syytä. Painava syy on ollut kerran ruokakuppi, ja se annettakoon anteeksi kun ruokailukin oli kesken.
Mitään ihmeempiä ei ole nelijalkaisten kanssa sattunut. Heili välillä väläyttelee viehättävää luonnettaan, mutta ei kuitenkaan ole aiheuttanut mitään mainittavaa. Tunnistajan paikalla käydessä neidillä oli hyvät mahdollisuudet pistää sirkus pystyyn, mutta salaliitto eläinlääkärin kanssa vei enimmät mehut villihevosesta. Liian helpolla sirutuksesta ei kuitenkaan selvitty ja mainitsinkin ennen toimenpidettä, että tämä ei nyt vaikuta hyvältä ja että en henk.koht. oikeastaan haluaisi olla samassa tilassa varsan kanssa kun h-hetki koittaa. Kyllä tuosta huomasi että ollaan kevyessä pilvessä ja silmä oli aika-ajoin lähes raukea, mutta ei tarpeeksi jos minulta kysytään. Noh, loppu hyvin kaikki hyvin. Siruttaja oli mitä ilmeisimmin salaa harjoitellut ja avustajan kanssa saatiin pidettyä poni paikallaan sen verran mitä tarvitsi. Kenelläkään ei luunmurtumia tai edes mustelmia, joten tässähän on ihan voittaja-fiilis. Joku huomautti Heilistä että sillä on omistajansa luonne. En tajua.

Hevoset muuttivat omalle tontille! Pollet ovat nyt olleet muutaman viikon kotona ja näyttävät viihtyvän korvessa hyvin. Vannoin että autotalli säilyy autotallina, mutta taitaa Mersu siirtyä ulkoruokintaan hyvinkin pian. Kun pitäähän hevosilla olla huoltopaikka jossa kengitykset, valjastukset ym. toimenpiteet tapahtuu!
Hevosten ja koirien toisiinsa tutustuminen sujui sekin ongelmitta. Cane ilmeisesti koulutti kengurut hevosystävällisiksi ja turhia pinkaisuja hevosten perään ei ole tehty kertaakaan. Ja kun koirat käyttäytyvät rauhallisesti, ei hevostenkaan tarvitse säikkyä suotta.
Paljon on tontilla vielä siivottavaa ja hevosten tiloja pitää vielä tuunailla, mutta hyvällä alulla ollaan.

Jjooo... Sanotaan nyt niin, että jos tuon varsan temperamentti saadaan kanavoitua tulevaisuudessa loppusuoralle niin likasta ei nuin vain ohi juosta. Onhan se tiedossa jo ollut että hieman omapäinen tapaus tämä on, mutta muutaman päivän takainen klinikkareissu paljasti "omapäisyyden" olevan ihan vaan pintaraapaisu todellisesta luonteesta...
Heilillä on ollut takajalan kanssa ongelmia jo jonkin aikaa, ja nyt viimein päästiin klinikalle asti näytille. Matka tosin meinasi tyssätä jo kotipihaan, kun varsaa ei meinattu millään saada kuljetuskoppiin. Reilu tunti siinä painittiin ja neuvoteltiin, ja useamman kuin kerran kävi mielessä luovuttaminen. Varsalla tuntui olevan kopituksessa vain kaksi suuntaa: ylös ja alas. Muutaman kerran kavio viuhahti turhan läheltä ohimoa, ja välillä pyörittiin varsan kanssa jalat sotkussa pitkin pöpelikköä. Jossain vaiheessa pidettiin koko porukka pieni välitauko, jonka aikana päätimme että nyt tuo pikku ketkula on saatava autoon koska seuraava kerta olisi mitä ilmeisimmin vielä hankalampi jos se nyt saa tahtonsa läpi.
Konstit on monet, ja lopulta varsa oli reilun tunnin vääntämisen jälkeen kopissa. Emä jätettiin suosiolla kotiin, leidi kun ei ainakaan auta asiaa jos varsa alkaa temppuilla lastauksessa. Matka itsessään meni hyvin, varsa oli rauhallinen ja klinikallakin kaikki sujui mukavasti siihen asti että lääkäri ilmoitti ottavansa neidistä verikokeet. Itse tiesin edellisestä verinäytteen otosta viisastuneena tiedossa olevan uuden painimatsin, mutta saatiinhan se näyte kuitenkin otettua, rauhoitusaine tökättyä, ja lopulta jalkaa tutkimaan.
Kuvissa ei mitään näkynyt, ja vaikuttaa siltä että varsa on ilmeisesti nitkauttanut vuohisen ja nivelkapseli on täyttynyt. Itse nivelneste (tämä näyte piti sitten ottaa niin että poni pötkötti taju kankaalla karsinassa, temperamentti oli tässä vaiheessa jo kaikilla tiedossa eikä haluttu ottaa riskiä niveltä sörkkiessä...) oli kunnossa. Tulehdusarvot sen sijaan olivat snadisti koholla joten uusi lääkekuuri on taas päällä, ja nyt neuvotellaan likan kanssa aamuin illoin onko lääkintä varsalle hyväksi vai ei... Heili on kovasti sitä mieltä että voisin tunkea lääkkeet jonnekin minne aurinko ei paista, mutta pienen draamailun jälkeen se pieni määrä mömmöä on saatu menemään oikeaan osoitteeseen. Katsotaan nyt mitä se n huomista varten kehitellyt...

Rapsutustuokio.

Eläinlääkärit ovat tulleet viime päivinä muutoinkin tutuiksi. Risto uusi viime syksyisen vatsalaukku-episodin, ja tälläkin kertaa testailtiin päivystävän lääkärin sunnuntai-illan valmiutta... Koira elää ja voi hyvin tällä hetkellä, mutta olipa taas hilkuilla. Vielä iltapäivällä tuo oli ihan normaalin oloinen ja päiväruoat meni hyvällä ruokahalulla. Iltapäivällä näytösti siltä kuin herra olisi nitkauttanut selkänsä ja annoin kipulääkettä. Illalla kuitenkin selvisi, että se mitä luulin selkäkivuksi olikin jotain ihan muuta ja tämän jälkeen alkoikin tuttuja mahaoireita ilmaantua. Lääkärille ennätettiin tälläkin kertaa ajoissa, mutta kyllä vähän hirvittää jos tuo vielä uusii ja olenkin vaikka töissä kun pahimmat oireet iskevät. Noh, nyt on kaikki kunnossa, toivotaan että papparaisella olisi vielä paljon terveitä päiviä edessä.

Tristanista on tullut vanha koira. Pakko se on myöntää, vaikka ihan hetki sitten se oli muutaman kilon painoinen pentu. Mihin tämä aika menee? Pirteä ja hyväntuulinen tuo edelleen on, mutta vanhuuden höperyyttä ja tiettyjä vaivoja on alkanut vähitellen ilmetä.
Näyttelyt alkavat nyt olla lopussa papparaisen osalta, liekö sitten Kuopion kehä parin viikon päästä se vihoviimeinen. Kajaanin näyttelyyn olisi mukava lopettaa talvella tämä touhu, mutta katsotaan nyt minkälaisessa kunnossa tuo pysyy. Vuodenvaihteeseen kun on vielä melkoisesti matkaa.

Pojotus.

Kukkaispoika.

Perjantaita odotellaan myös mielenkiinnolla. Nelijalkaisilla on ollut hieman epäonnea matkassa ja pientä telomista on tapahtunut. Heili oli laitumessa nitkauttanut takasensa, Risto teki komean voltin muutama päivä sitten ja herran selkä on nyt melkoisessa juntturassa. Ja kirsikkana kakun päällä Canelin silmät ovat ärtyneet joko siitepölystä tai mäkäräisistä ja paras tässäkin tapauksessa ottaa varman päälle. Siinä tulikin sitten eläinlääkärille heti kunnon jono potilaita tarkastettavaksi kun pari minuuttia oltiin puhelimessa asioita kuutioitu...

Kissat ovat intoutuneet lenkkeilemään samaa matkaa koirien kanssa. Hinku päästä mukaan on sen verran kova, että nykyään on aivan turha yrittää komentaa näitä takaisin kotiin.

"Tule jo!"

Tovihan tässä taas hurahti edellisestä päivityksestä. Turha varmaan selittää että yritän parantaa tapojani?
Mitään erityisen mullistavaa täällä ei ole tällä välin tapahtunut, piha- ja kylppäriremontti ovat edelleen kiusana mutta ehkäpä tämä oleminen tästä vähitellen muuttuu taas siedettäväksi.
Nelijalkaiset nauttivat kesästä, olkoonkin että hieman koleaa on ollut. Caneli ja Heili ovat laitumessa ja muuttavat syksyllä tähän omalle tontille. Eli lisää remonttia tiedossa että saadaan hevosille katto pään päälle. Varsa on kasvanut kovaa vauhtia ja temperamenttia löytyy. Seurallinen tapaus myös ja kova huutamaan ihmisten perään. Nyt illalla ei voinut olla hymyilemättä kun varsa kirmasi täyttä laukkaa luokse jo siinä vaiheessa kun näki että ajoin autolla tallin pihalle.

Caneli ja jättiläisvarsa tänä aamuna.

Tänään bongasin myös Canen tyttären Lapinlahdella. Varsa oli syntynyt ennen aikojaan ja on vielä kovin pieni rääpäle muihin verrattuna. Kiltti ja reipas kuitenkin, ja niin isänsä näköinen että meinasi itku päästä katsellessa. Toivotaan nyt että jatko sujuu ongelmitta tämän pikkumustan kohdalla.

Hevosia tuli muutenkin rapsuteltua tänään Savon peräkylillä ajellessa. Pitkästä aikaa pääsin jopa hevosen selkään istahtamaan ja koivet on nyt pienen kävelylenkin jäljiltä melkoisen jumissa. Ihan kuin olisi kovempikin treeni takana. :)
Lapinlahdella tallia etsiessäni onnistuin navigaattorin sekoilujen vuoksi eksymään. Asutusta sieltä hikisimmästäkin korvesta löytyi, mutta osoite ei ollut se jota etsin. Kohtuullisen kuntoisena alkanut soratie muuttui metri metriltä kapeammaksi kärrytieksi ja lopulta poluksi, mutta vakituiseen asuttu talo sieltä polun päästä kuitenkin löytyi. Tämä oma sijainti ei muuten enää tunnu ollenkaan syrjäiseltä korvelta...

Cane on poissa.
Aiemmin keväällä tehdyltä klinikkareissulta saatiin pari viikkoa sitten tuloksia ja kävi ilmi että hevosen eteen ei voida enää  mitään tehdä. Suunta on viime syksystä asti ollut laskussa, ja viisainta oli päästää Cane kivuistaan ennenkuin kunto romahtaa täysin tai sattuu jotain vakavaa.
Kasvattajalle kiitos hienosta hevosesta. Kukapa olisi uskonut Canen kilpauran ollessa parhaimmillaan, että se eräänä päivänä löytyy tuosta kotipihasta eläkepäiviään viettämästä. Mieli on nyt maissa ja hevosta ikävä, olisin toivonut tuolle vielä muutamaa lisävuotta aikaa. Lepää rauhassa poika. :'(

Caneli varsoi! Toissa yönä maailmaan putkahti kaunis, pieni tammavarsa. Reipas kaveri kyseessä ja pieniä pukkihypyn alkuja nähtiin jo. Alku on sujunut ongelmitta ja nyt odotellaan ensimmäisiä ulkoilupäiviä! :)

Kyllä tätä kevättä odotettiinkin! Koko ajan saa kyllä syljeksiä koiran, kissan ja hevosen karvoja suusta mutta aivan sama. Aurinko paistaa ja on lämmintä ja valoisaa ja ulkonakin tarkenee olla. Pitänee tässä joku päivä käydä jäällä koirien kanssa, moottorikelkan urat kantavat vielä hyvin.
Canellakin pyyhkii ainakin hetkellisesti suhteellisen hyvin. Poika kävi klinikalla tutkittavana, tosin kovin paljon viisaampia emme edelleenkään ole hevosen ongelmien suhteen. Ensi viikolla pitäisi tulla verikokeitten tulokset, ja sitten taas ihmetellään lisää... Klinikalla se oli nyt vuorostaan ontunut oikeaa etusta, mutta kuvista ei ollut löytynyt mitään selitystä klenkkaamiselle. Kipulääkekuurikaan ei suuremmin ontumaa helpottanut, ja nyt kirsikaksi kakun päälle tuo könysi tarhassaan ja korkkasi ruunun ja kannan pitkältä matkaa auki. Sillä hetkellä minäkin kyllästyin ylimääräisiin eläinlääkärikuluihin ja vekkien paikkailuun ja päätin jotta nyt lähtee pojalta kengät, olkoonkin että kesäkeleihin on vielä matkaa. Helpommin sanottu kuin tehty, tuo kenkien irrottaminen. Varsinkin tämän nykyisen kengittäjän jäljiltä. Varmaan tunnin ähisin ja puhisin kenkien kimpussa ennenkuin tuli valmista. Canen kommentti kaiken allekirjoittaneesta lähteneen manailun ja tupinan jälkeen: amatöörit..!
 Aslan vuorostaan säikäytti minut aamupäivällä. Tuolla on ollut pikku pennusta asti taipumus pyöriä jaloissa kun kotona jotain hommailen ja muutaman kerran olen meinannut tulla kampitetuksi. Aina on pelottanut myös että jonain päivänä vahingossa tallaan rääpäleen päälle. No tänään sitten pilkkeitä kantaessa satuin epähuomiossa kissan kanssa törmäyskurssille. Luulin että kissat ovat kaikki ulkona ja pahaa aavistamatta marssin kuormani kanssa eteiseen ja kuvittelin astuneeni ryttääntyneen maton päälle. Samalla hetkellä alkoi kissa huutaa rääkyä ja siitähän se sirkus tuli kun yritin väistää kissaa näkemättä pilkekuorman takia jalkojani. Ja taas ollaan kissan päällä. Ja lisää panikointia puolin ja toisin... Hetken jo näytti siltä, että enempää vahinkoa ei saada aikaan. Siinä kuitenkin kompuroidessani ne helevetin pilkkeet lipesivät näpeistä ja tippuivat suoraan, no kuinkas muutenkaan,  suoraan Aslanin niskaan. Oli se reppana shokissa saamastaan käsittelystä. Olin aivan varma että siltä on luita katki ja sisukset tuusan nuuskana, mutta jälleen kerran selvittiin säikähdyksellä ja parilla päänsisäisellä vammalla. Mutta ei ole helppoa tuo kissanakaan olo. :/

Pientä lisäystä tälle päivää. Kävin iltatallin tekemässä ja kävi ilmi, että Kauno oli jäänyt jumiin talliin päiväksi. Aamulla kävi etäisesti mielessä jotta pitäisiköhän laittaa sille pöperöt ulos ja katsoa että herra pääsee ongelmitta pihalle asti. Nooh, sitten arvelin että eiköhän tuo ulostautuminen suju herralta ihan ominkin päin, vaikka parina viime päivänä minun onkin pitänyt olla henkisenä tukena ja kävellä edeltä ovesta. Ollaan sitten huomenna viisaampia tämän asian suhteen. Pakko vaan silti toistaa itseäni: on se kyllä aika luottavainen hevonen kaikkien ovella ottamiensa osumien jälkeen.
Ja mitä tekivätkään koirat päivän päätteeksi...Kaikessa yksinkertaisuudessa minä sitten vihaan tätä pimeää. Arvelin että yhdeksän jälkeen ei kukaan ole enää koirineen ulkoilemassa ja laskin omat pikapissille. Meni vain hetki kun alkoi helvetinmoinen hälytyshaukku käydä ulkoa. Ei voinut muuta kuin vetää pikaisesti jotain rytkyä niskaan ja kengät jalkaan ja etsimään koiria. Koko ajan käy aivan älytön haukku jostain tieltä eikä mitään näe. Huusin isoon ääneen koiria takaisin, mutta mitään ei tapahdu. Sitä haukkua vaan. Ajattelin jo että kävikö näin paska tuuri että se susilauma sattui juuri nyt kohdalle ja pistin juoksuksi. Alkoi jo oikeasti tulla hätä ja huusin kuin hinaaja koiria. Ensin juoksee Risto täysiä ohitseni pihaa kohti, Sellaa ei näkynyt mutta kuului kyllä. No sitten neitikin paineli kovaa vauhtia pihaa kohti. Ja samalla kävi ilmi, että joku oli sittenkin lenkillä koiransa kanssa. Minä siis sain paskahalvauksen sen takia, että nämä apinat olivat kiusaamassa ohikulkijoita. En tiedä kuka siellä oli liikenteessä, mutta toisinaan toivoisin, että ihmiset pitäisivät edes jotain ääntä niin tietäisi ettei siellä mitään ihmistä kummempaa mörköä ole. Hirveä adrenaliinitutina kun sisälle pääsin. Koirille pidin pahimpaan vitutukseen moraalisaarnan siitä mitä tarkoittaa kun huudetaan "tänne". Tämä taitaa nyt olla sitä koiran omistamisen riemua parhaimmillaan... Keväällä on pakko laittaa aita viimein pystyyn. Mielestäni koirat saavat landella kulkea irti jos kilttejä ovat, mutta välttääkseni näitä tämmöisiä kömmähdyksiä se aita on kyllä ehdoton. Vähemmän stressattavaa itsellekin kun ei tarvitse koko aikaa kytätä missä koirat ovat.

Nonniin. Perjantaina olikin pakko alkaa huutamaan apua Kaunon suhteen. Rikkihän se on, eikä täällä päässä enää osaaminen riitä. Ihme oireita, jotka vaan tuntuvat koko ajan pahenevan ja ilmestyvät käytännössä tyhjästä. Ei hyvä. Viisaamman kanssa tätä kuutioitiin eilen, ja paras arvaus ongelmien syyksi olisi hermosto. Tässä nyt odotellaan päätöstä kasvattajan suunnalta mitä tehdään, klinikallahan tuo olisi syytä käyttää että saadaan lääkärin mielipide asiaan. Omituisia juttuja tosiaan. Onneksi on tullut nuita vaivoja merkittyä kalenteriin sitä mukaa kun niitä on ilmestynyt, ilman kalenterimerkintöjä ei kaikkea yksinkertaisesti muistaisi. Nyt vaan pitäisi penkoa arkistot esille ja miettiä lisää. Toivottavasti tuohon pollen tilanteeseen alkaa jokin selvyys löytyä, ikävä katsella kipeää hevosta kun sitä ei tällä hetkellä pysty paljoa auttamaan. :(

Muutoin menee ihan mukavasti, mitä nyt koko sakki totutellaan uuteen päivärytmiin allekirjoittaneen siirryttyä ns. normaaliin työelämään kolmivuorohelvetistä. Veikkaisin että karvakorvat tähän tottuvat minua nopsempaan, ainakaan tämä kotiväki ei ollut moksiskaan kun tulin töistä pari tuntia sitten. Katsotaan mitä se Kauno tuumailee omassa mökissään. Se on kyllä ollut tuon vanhan työrytmin suhteen erittäin sopeutuvainen, joten tuskinpa tästäkään mitään maailmanlopun aineksia on saatu aikaan. Kaikki on tähän mennessä ollut hyvin, kunhan aamupöperöt ovat kolahtaneet ruokakuppiin klo 9 mennessä. Kerran olen nukkunut epähuomiossa liian myöhään (myöhästyin tallista 30min...) ja vastassa oli to-del-la närkästynyt ja äkeä hevonen. Sai sitä sen päivän lepytellä, mutta onneksi ei ole pitkävihainen kaveri tuo...

Caneli se vaan pyöristyy. Kävin viikolla sitä katsomassa ja hyvältä näyttää. Tamma itse tuntuu ottavan tilanteen aika rennosti, muu taustajoukko hermoilee sitten senkin edestä... Karmea rapsutusvaje sillä vaikutti olevan ja tovi menikin hevosta kynsiessä. Mukava tamma, tuommoisia saisi olla enemmänkin. :)

Canen osalta ennätin jo hurrata jotta nyt alkaa näyttää paremmalta, mutta hetimiten otettiin taas takapakkia kinttujen suhteen. Yön aikana oli kinner pamahtanut... Poika on nyt klenkka ja lääkekuurilla. Takanen on kovin kipeä, mutta ei ole etujalkojen tila paljon kummempi. Katsotaan nyt mitä ne nuo viisaammat pojan tilasta tuumaavat. Tänään oli ensimmäinen kerta kun aloin todellakin miettiä onko tässä mitään järkeä. Mitä ilmeisimmin klinikalla vielä käydään, mutta itselläni ei ole kovin suuria odotuksia sille reissulle. Toivotaan että poika vielä kuntoutuu, minulta nyt vaan alkaa olla konstit lopussa. Kyllä vetää synkäksi.

Koirien törttöily pihalla sentään vähän hymyilytti päivällä. Ristosta huomaa, että ikää alkaa olla eikä se enää ihan loputonta remuamista jaksa. Mutta kyllä se sitten pienen huilin jälkeen taas porskuttaa ja väläyttelee välillä piiiiiiitkiä agiliitoloikkia lumikinosten, puunrunkojen ym. yli.
Sella on ikinälkäisenä loputtomassa ruoanetsinnässään viimein löytänyt täydellisen ratkaisun ongelmaansa: lintujen ruokintapaikka. Minulla on ollut tapana nakata maahan ruokatörpön likelle pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja muuta linnuille soveltuvaa. No Sellun mielestä ne soveltuvat erinomaisesti myös nälkäisen greyn ruokavalioon ja sieltähän sitä neitokaista saa alkaa ensimmäisenä etsimään jos ei ala sisälle kuulua.

Joko mennään?

Riekkupöllöt.

Kaikki ne koivet...

Jäneksiä tähyilemässä.

Kevättä kohti mennään, vihdoinkin. Kollipojatkin uskaltautuivat käymään pihalla pitkästä aikaa kun pahimmat pakkaset hellitti. Tuo pitkä karva kissoilla ei ole se kaikista käytännöllisin tänne landelle, ja varsinkin Leo kerää kaiken mahdollisen töryn mukaansa. Lumesta puhumattakaan...

Leo ja turkinhoidon ongelmat...

Koirilla menee ihan mukavasti, varsinkin nyt kun ulkona tarkenee juosta pahimmat höyryt pois. Eilen kävi vaihteeksi vieraita taloudessa ja koirat ovat taas saaneet muksuilta siedätyshoitoa. :) Lapset olivat käyneet tutustumassa tässä välillä sukulaistensa pienempään (rauhallisempaan..!) koiraan ja nyt ei nämä isot hölmötkään enää pelottaneet yhtään. Perheen pienin itseasiassa päätyi lopulta halailemaan Ristoa niin kuin ponia, katsotaan josko tästä saataisiin joku kuvakin näytille.

Canella menee silläkin vaihteeksi, noh, jos ei hyvin niin ainakin paremmin. Tallin ovea tuunattiin leveämmäksi ja korkeuttakin siihen saatiin lisää vastoin odotuksia. Kynnys on nyt myös eliminoitu ja polle kulkee taas hyvin talliin. Huomenna toivottavasti päästään vähän jaloittelemaankin. Katsotaan miten pitkään mä pysyn kyydissä...
Maanantaina pitää muistaa tilata lääkäri paikalle. Rokotus, hampaiden raspaus ja CEM-testi edessä.

 

Tulihan ne tämänkin talven pakkaset viimein. Valitettavasti. Koirat eivät ole viime päivinä suuremmin olleet pihalle vailla, ihme juttu... Kissatkin tajuavat pysyä poissa ovelta kun itse siitä kuljen, leudommalla kelillähän tuossa käy vaan kuhahdus, kun koko lauma on tunkemassa pihalle samalla ovenavauksella. Leo oli tänään se ainut rohkea, joka eteiseen asti tarkeni mennä. Ulko-ovea raottaessa roikale nyrpisti nenäänsä ja luikahti nöyrin mielin takaisin lämpimään. Tallilla ei ole yhtään sen lämpöisempää ja Canekin on pitänyt lointa kiltisti päällään aamuin öin. Pojan kortisonikuuri ei ole ihan lääkärin ohjeiden mukaan sujunut, ei suostu lääkkeitään syömään vaikka miten hyvin ne sekoittaisi ruokaan ja mössöihin. Tosin eipä tuolla enää ole mitään hätää ollut, pitänee soittaa lääkärille ja kysyä josko tuota annostusta voisi jo vähentää. Kun ei se ole koko annosta syönyt kuin muutamana ensimmäisenä päivänä.
*huoh* Ulkona olisi niin hienon näköistä, mutta niin halavatun kylmä.

En haluaisi aina aloittaa näitä juttujani narisemalla jostain, mutta kun ei paljoa ole muutakaan tarjota. Alan oikeasti olla sitä mieltä että ei ole olemassa ns. hyvää onnea. On vain paskaa tuuria ja sen eri asteita. Piste.
Ajelin eilen illalla n. 23 aikoihin töistä ja poikkesin tallilla ruokkimassa Canen. Kaikki oli niinkuin pitikin, ei mitään outoa havaittavissa. Nyt aamutalliin tullessa vastassa oli silmiään siristävä tuhiseva karvapallo. Ensin huomio kiinnittyi umpeen muurautuneeseen silmään, ja kävin läpi kaikki silmävammojen kauhuskenaariot. Sitten käänsin hevosen päätä että näkisin paremmin ja totesin että koko pää oli aivan turvonnut ja hevonen sokkona pöhöttyneiden silmäluomien vuoksi. Koko naama oli niin turpea, että Kaunon pari kokoa liian isot päitset kävivät kovin, kovin pieniksi. Eipä siinä muuta kuin lääkärille soittamaan josko joku ennättäisi käydä antamassa ensiapua.
Eläinlääkäri pääsi nopeasti paikalle (kiitos ja kumarrus!) ja nyt alkoi kortisonikuuri. Allerginen reaktio tuo kaiketikin on, parempaa selitystä ei tällä hetkellä ole antaa. Mutta mistä se tuon tempaisi on sitten eri asia. Mitään muutoksia ei ole ruokinnassa tai kuivikkeissa lähiaikoina tehty. Sen verran ollaan aamusta edistytty, että silmät ovat hieman raollaan. Ruoka ei nyt akuutisti kelpaa ja syystäkin polle on hieman levoton. Mutta Cane osoitti jälleen kerran olevansa herrasmies kun lääkäri kävi. Päitset kun eivät päähän menneet, oli hevonen hoidettava karsinassa. Itse kyllä tiesin että ei tuo mitään tee toimenpiteen aikana, mutta lääkärin mieliksi laitettiin naru kaulaan (niinkuin sillä jotain merkitystä olisi ollut). Lääkärinkin oli lopulta todettava jotta onpa siivo ori. En huomannut sanoa, että viimeksi kun tuota piti neuloilla tökkiä, tapahtui kyseinen toimitus hevosen ollessa irti aitauksessaan...

Ennen ja jälkeen... Toivotaan että alkaa tuo pöhötys vähitellen haihtua ja olo kohentua.

Tänään ollaan ihmetelty kotipihan uutta ilmettä. Nyt sitten näkee ympäröivän metsän puilta... Kevättä ajatellen päätin jotta nyt on hyvä hetki harventaa metsää ja kaataa pois nuo isot männyt keskeltä pihaa. Ensi kesänä olisi tarkoitus laittaa tuohon piharakennukseen karsina ja rakennuksen taakse aitaus. Suomeksi sanottuna tuommoinen pihattotyyppinen ratkaisu, pääsee polle kulkemaan tallin ja aitauksen väliä miten mielii. Mutta on tuossa melkoinen siivousurakka edessä jahka lumet lähtee...
*Huoh* Canen kohdalle pitää nyt alkaa miettiä varasuunnitelmia. Tallinovella kompuroinnit alkavat olla enemmän sääntö kuin poikkeus, ja pelottaa että se loukkaa vielä joku päivä itsensä tuossa. Loppusyksystä huomasin että sille on tullut jotain vikaa toiseen etuseen, ja se saattaa olla myös syy tuohon itsensä kampittamiseen ovella. Oikean etusen kun nostaa niin vasen saattaa nuljahtaa alta pois, ja lopputuloshan me jo tiedetään, jos seisot yhden jalan varassa ja se ainokainen lähtee varoittamatta alta... Nythän tuo kulki taas sisälle ihan muina hevosina, ihan kuin ei olisi ikinä mitään ongelmaa ollutkaan. Ihme eläin, moni polle panikoisi tuossa jo ihan urakalla. Niin no tuo tekee sitten sen totaalikieltäytymisen jos oikein ahdistaa... Noh, pitää olla tarkkana kun tuosta kuljetaan.
Ja sitten sitä koiran omistamisen ihanuutta: apinat ovat keksineet kissanhiekkalaatikon ja ennenkaikkea sen sisällön. Naminami. Kaikki vähänkin orgaaninen aine pitää tätä nykyä nostaa vähintään parin metrin korkeuteen tai laittaa varmaan paikkaan lukkojen taakse. Eikä sittenkään voi olla varma että piilopaikka oli greyn pitävä...

Suhteellisen raskas viikonloppu takana koiranäyttelyn merkeissä. Taas tätä minun tuuria että töissä sattui juuri tälle viikonlopulle yövuoro. Viimeisen kolmen vuorokauden aikana ei ole kovin montaa tuntia ennättänyt nukkumaan. Mutta se näytelmä. Risto kävi harrastamisen (ja kannatuksen) vuoksi pyörähtämässä kehässä ihan mukavalla tuloksella, ROP-veteraani ja VSP. Herran kaikkia näyttelyrutiineita ei onnistuttu huomioimaan, joten läskiksihän se esiintyminen meni, taas, mutta pääasia että narun päässä oli hyväntuulinen papparainen. Ja jos rotukehä meni kengurumiehen osalta iloisesti hypellessä, niin sitä se oli isossakin kehässä... Namia olisi pitänyt olla koko ajan tyrkyllä, mutta ilman että herra tekee mitään sen eteen. Paikallaan seisominen on vanhalle koiralle toisinaan niin kovin haastavaa.
Sella taasen oli metsästämässä sitä viimeistä sertiään. No ei ole valio vieläkään, yhdellä pykälällä se taas meni ohi ja meriitteihin voidaan lisätä jälleen yksi vara-sert. Ja CACIB, jolla se ei tee yhtään mitään. Nooh, kokeillaan kesällä uudestaan paremmalla tuurilla. Mutta jotain hyvääkin: blondi otti tilanteen aika lungisti ollakseen Sella. Oli ilmeisesti hyvä idea käydä treeneissä alkuviikosta. Harjoituksissa tuota selkeästi ahdisti tuo kaikuhalli ja naamalla oli suurimman osan ajasta leveä stressihymy, joka kyllä hieman laimeni loppua kohden. Näyttelypäivänä vaikutti siltä että neidin päänsisäinen maailma on ainakin jonkinlaisessa balanssissa ja esiintyminen kehässä meni itseasiassa paremmin kuin Ristolla (no mutta Ripahan vaan harrastaa näyttelyitä tätä nykyä...).
Mutta ei nuita näytelmiä ihan joka viikonloppu pystyisi käymään. Tätä edellinen kerta oli kesällä ja nyt tuntuu että puoli vuotta voidaan ihan hyvin vältellä näyttelykehiä. Ei jaksa. Kait se on vanhuus tullut. Hyvä puoli tässä "kotinäyttelyssä" on se, että koirat voi näppärästä viedä väliajaksi kotiin lepäilemään. Pitkä päivä tosiaan, onneksi kaverit kävivät viihdyttämässä ja Ristollakin oli fanilauma ympärillä huolehtimassa ettei näyttelytähtöselle tule rapsutusvajetta.

Ai niin. Cane onnistuttiin viikko sitten vakuuttamaan että talliin voi mennä, ja että tallin ovi ei tyrmää pollea tajuttomaksi (kunhan muistaa kumartaa). Ja juuri tässä pari tuntia sitten hevosta talliin hakiessa ajattelin että hyvä homma että tuo tallikammo on nyt selätetty, kun Cane kompastui ilmeisesti omiin jalkoihinsa ja nitkautti toisen takasensa. Aivan käsittämätöntä. Huomisaamua kauhulla odottaen, meni nimittäin tovi ennenkuin tuo suostui laskemaan jalan maahan, sen verran kipeästi kävi. Nyt jalassa ei päällisin puolin näkynyt mitään, mutta eiköhän se vikakohta aamulla ole paikallistettavissa. En tajua miten tämä syksy/talvi on ollut tämmöistä paskaa hevosen osalta. Kait tässä nyt maksellaan niitä 2,5 naarmutonta vuotta takaisin tai jotain.........kele...

Kyllä routa porsaan kotiin tuo, toivottavasti. Cane se vaan viihtyy pihamaalla... Tuli viimeistään nyt itsellekin selväksi minkälainen on hyvän kilpahevosen pääkoppa: junttura! Yritin pari tuntia sitten taluttaa herran tallin puolelle, mutta tämä pisti jarrut päälle jo viitisen metriä ennen ovea. Jotenkin päästiin kuitenkin oven eteen missä polle otti tukevan sahapukkiasennon ja päätti jämähtää niille jalansijoilleen. Saahan sitä tuuppia eteenpäin niin paljon kuin sielu sietää, tosin kovin pieneksi siinä itsensä tuntee kun painii 600kg jästipään kanssa. Jonkin aikaa taas neuvoteltiin, tuloksetta. Olkoot nyt pihalla jos ovesta kulkeminen nuin ahdistaa. Ulkona ei tästä eteenpäin tarjoilla muuta kuin heiniä ja vettä, jos mielii parempia eväitä pupeltaa niin ne löytyvät muutaman kerran päivässä tallin puolelta. Mahtava harrastus nämä hevoset.........

Jahas, uutta vuotta vaan. Cane pottuuntui muutama päivä sitten tallin oveen ja siirsi itsensä hetkellisesti ulkoruokintaan. Herra oli kopsauttanut päänsä oven yläkarmiin ja jäärä kun on, ei suostunut enää talliin kulkemaan. Pari vuorokauttaa kokeilin neuvotella niin hyvällä kuin pahallakin, suostuteltiin ja houkuteltiin, mutta kun alkoi vaikuttaa siltä että polle on kannettava talliin, oli pakko nostaa kädet pystyyn. Tänään lopulta kyllästyin katselemaan tuon kärvistelyä ja naapurin kanssa kirjaimellisesti tuupattiin Cane mökkiinsä. Ei tuolla varsinaisesti mitään hätää ulkona ollut. Leuto keli ja hemmetin lämmin loimi päällä. Tosin tyytyväinenhän tuo vaikutti olevan kun pääsi/jouti talliin lepäilemään. Hassu eläin...

Sella ja Tristan valmistautuvat tulevaan näyttelyyn. Trimmasin nuilta hännät siistimmäksi, onpahan vähän siistimmät nyt. Sellaa sai hieman houkutella käsittelyyn, taisi reppana luulla että kynsiä leikataan. Kyllä se sitten tajusi tilanteen vaarattomaksi (ei kylläkään aivan miellyttäväksi) ja häntäkarvat saivat kyytiä. Risto sen sijaan vanhana kehäraakkina tiesi mitä tapahtuu ja oli jo jonottamassa kun Sella alkoi olla valmis. Toinen ei ennättänyt edes poistua kunnolla saksien ulottuvilta kun Ripa jo tunki itsensä trimmaukseen. ;D

Kissat elävät ja voivat hyvin. Leo kävi joulukuussa leikkauspöydällä, tosin omaksi parhaakseen (Leon mielipidettä ei kyllä kyselty...). Jätkästä tuli Kolli ja mökki alkoi haista niin pahasti, ettei siellä juuri muut viihtyneet kuin herra itse. Kuvittelin että uroskoiran kusi haisee pahalle, mutta kissa se vasta käryääkin... Seuraavaksi sitten tuo pikkupoika samaan operaatioon.

Huomenna olisi tarkoitus käydä katsomassa Canelia, tamma alkaa kuulema olla jo melko pyöreä. Toisaalta sietääkin, eihän tuohon varsomiseenkaan ole kuin muutama kuukausi enää. :)