Kaikkea sitä sattuukin kun ei mitään odota. Pienen sinisen elämään on kovin paljon mahtunut epäonnea viime aikoina, mutta paistaa se aurinko risukasaankin toisinaan. Sen lisäksi että penikalla tosiaan tuo niska oirehti taannoin aika voimakkaasti ja esti Messariin osallistumisen, onnistui neitokainen vielä korkkaamaan takasestaan polkuanturan juuri Kajaanin Tamminäyttelyn alla. Harvemmin sitä tuommoiseen näkyyn kotiin tullessaan törmää, jonkin aikaa vietin lattioita luututen kun ei löytynyt neliösenttiä jossa ei verta olisi ollut. Ja sitä mukaa kun sain lattioita puhtaiksi, falskasi jo tassusiteestä veri läpi, ja taas siivottiin.

Jännityksellä siinä odottelin milloin ja miten voimakkaana alkaa ontuminen. Haava (kun sen lopulta paikallistin verenvuodon takaa...) oli siisti parin sentin mittainen viilto, ei kovin syvä, mutta voi kiesus kun se ei meinannut lakata vuotamasta. Sellalla tai Ristolla kun olisi tuommoinen vekki ollut tassussa niin jalattomia oltaisiin oltu monta viikkoa, mutta yllättäen Pinja ei yhtenäkään päivänä arkonut kinttuaan. Onko tuo koira ollenkaan..? :) Ainoat haavaan liittyvät draaman hetket olivat ainoastaan parina ensimmäisenä päivänä haavanhoito. Haavan pesu ja sitominen oli niinkuin olisi pokkuraa varsaa hoitanut ensimmäistä kertaa ja komeita villihevosmaisia potkusätkyjä saatiin aikaan... Sanon sen taas: neiti on hieman yliampuva mitä tuohon dramaattisuuteen tulee. Mutta toisaalta, kuten kävi ilmi, 90% tuosta sen vikuroinnista on pelkkää esittämistä joka lässähtää jos siihen ei itse kiinnitä mitään huomiota.

Eli ontumalta vältyttiin, ihme kyllä. Tytöt ennättivät ennen näyttelyä käydä molemmat hierojallakin, ja etenkin Sella otti hoidosta kaiken hyödyn irti. Reppana on kyllä aika jumissa ja uusi aika varattiin (molemmille) ihan syystäkin. Jospa se muori tuosta vielä vetristyisi.
Pinjasta löytyi greyhoundille ilmeisen tyypillisesti kireyttä rintarangan seudulta, mutta ei mitään isompaa vaikka koira toisin ilmaisikin. Hieroja juuri ennätti sanoa, että ei tässä mitään pientä oikean puolen kireyttä lukuunottamatta ole, ja juuri sillä hetkellä koira rääkäisee niinkuin oltaisiin jotain leikkaamassa hänestä irti...

Mutta tosiaan, vetreinä kohti Tamminäyttelyä. Greyhoundeja oli ilmoitettu kokonaista kaksi kappaletta joten sehän meinasi vähän paineita tuoda kun valioluokan koira oli vastassa. Tavoitteena meillä ei ollut muu kuin SERT, ja sen Pinja saikin. ROP juniorilla ja ROPilla höystettynä kylläkin... Loppukilpailuihin osallistuttiin puhtaasti kokemuksen vuoksi ja hyödynnettiin kotikenttäetu painumalla väliajaksi kotiin lepäilemään. Se ilmeisesti kannatti, koska kaikesta ison kehän venkuilusta ja jännittämisestä huolimatta Pinja oli lauantain BIS junior. Ryhmäkehässä olikin sitten jo aikuiset koirat vastassa, joten jos junnujen voitto oli yllätys niin samantasoinen shokki se oli tuo RYP3-sijoituskin. Melkoinen aloitus näyttelyuralle, olen aika mykistynyt.

Uusi vuosi, uudet kujeet. Enpä suuremmin jäänyt vuotta 2013 kaipaamaan, toivottavasti tämä vasta startannut olisi hieman mukavampi. Täällä kotinurkilla olikin suhteellisen rauhallista, mitä nyt tuossa kilometrin päässä vähän paukahteli jossain vaiheessa iltaa. Koirat ja kissat eivät moiseen oikeastaan kiinnittäneet huomiota, ja hyvä niin. Heiliä en älynnyt ottaa ajoissa talliin ja kavioeläin hieman hermoili naapureitten valoshowta. Ei kuitenkaan mitään mistä sen isommin olisi pitänyt huolestua, kunhan nyt vähän pöhisi ja ravaili palatakseen aina aitiopaikelle katsomaan kun uusi raketti ammuttiin. Valot jätin kuitenkin talliin, se kun on niin rauhalliseen ympäristöön tottunut tuo... :)

Meillä on ollut täällä nyt kuukauden ajan vanha tuttu kyläilemässä. Raitahan on toki ollut meidän vakiovieraita, mutta majailee täällä nyt sen aikaa että löytävät naapurittoman asunnon johon muuttaa. Ensimmäiset pari viikkoa meillä meni koko laumalla totutellessa uuteen kokoonpanoon, mutta nythän tämä sirkus taas pyörii melko mukavasti. Lisäksi pakkaa on tietty sekoittanut Pinjan sairausloma ja remmikuuri, mutta ihmeen hyvin se on nyt malttanut olla.

Pinkulan niska ei ole sitten edellisen kerran vihoitellut ja ollaan pärjätty ilman kipulääkkeitä. Koiran olotila on sen verran hyvä, ettei ulkopuolinen tietäisi minkään olleenkaan vialla. Ja eihän tuo tosiaan nyt oirehdi millään lailla, toivottavasti pysyykin nyt tämmöisenä.
Juttelin tässä jokin sitten Pinjaa hoitaneen lääkärin kanssa ja oli oikein ilahtunut että tilanne on näin hyvä. Leikkausta haluavat edelleen pitkittää niin kauan kuin mahdollista, ja jos oireita tulee vain harvoin ja ne saadaan pidettyä kurissa kipulääkkeillä niin ei leikata. Meillä alkaakin nyt viikon päästä jännät ajat kun aletaan vähitellen palata normaaliin päivärytmiin irtijuoksuineen. Eipä ole koiran irti laskeminen juoksutusmielessä jännittänyt näin sitten Risto-vainaan ensimmäisten jaloitteluiden 9kk toipilaana olemisen jälkeen...