sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Suhteellisen raskas viikonloppu takana koiranäyttelyn merkeissä. Taas tätä minun tuuria että töissä sattui juuri tälle viikonlopulle yövuoro. Viimeisen kolmen vuorokauden aikana ei ole kovin montaa tuntia ennättänyt nukkumaan. Mutta se näytelmä. Risto kävi harrastamisen (ja kannatuksen) vuoksi pyörähtämässä kehässä ihan mukavalla tuloksella, ROP-veteraani ja VSP. Herran kaikkia näyttelyrutiineita ei onnistuttu huomioimaan, joten läskiksihän se esiintyminen meni, taas, mutta pääasia että narun päässä oli hyväntuulinen papparainen. Ja jos rotukehä meni kengurumiehen osalta iloisesti hypellessä, niin sitä se oli isossakin kehässä... Namia olisi pitänyt olla koko ajan tyrkyllä, mutta ilman että herra tekee mitään sen eteen. Paikallaan seisominen on vanhalle koiralle toisinaan niin kovin haastavaa.
Sella taasen oli metsästämässä sitä viimeistä sertiään. No ei ole valio vieläkään, yhdellä pykälällä se taas meni ohi ja meriitteihin voidaan lisätä jälleen yksi vara-sert. Ja CACIB, jolla se ei tee yhtään mitään. Nooh, kokeillaan kesällä uudestaan paremmalla tuurilla. Mutta jotain hyvääkin: blondi otti tilanteen aika lungisti ollakseen Sella. Oli ilmeisesti hyvä idea käydä treeneissä alkuviikosta. Harjoituksissa tuota selkeästi ahdisti tuo kaikuhalli ja naamalla oli suurimman osan ajasta leveä stressihymy, joka kyllä hieman laimeni loppua kohden. Näyttelypäivänä vaikutti siltä että neidin päänsisäinen maailma on ainakin jonkinlaisessa balanssissa ja esiintyminen kehässä meni itseasiassa paremmin kuin Ristolla (no mutta Ripahan vaan harrastaa näyttelyitä tätä nykyä...).
Mutta ei nuita näytelmiä ihan joka viikonloppu pystyisi käymään. Tätä edellinen kerta oli kesällä ja nyt tuntuu että puoli vuotta voidaan ihan hyvin vältellä näyttelykehiä. Ei jaksa. Kait se on vanhuus tullut. Hyvä puoli tässä "kotinäyttelyssä" on se, että koirat voi näppärästä viedä väliajaksi kotiin lepäilemään. Pitkä päivä tosiaan, onneksi kaverit kävivät viihdyttämässä ja Ristollakin oli fanilauma ympärillä huolehtimassa ettei näyttelytähtöselle tule rapsutusvajetta.

Ai niin. Cane onnistuttiin viikko sitten vakuuttamaan että talliin voi mennä, ja että tallin ovi ei tyrmää pollea tajuttomaksi (kunhan muistaa kumartaa). Ja juuri tässä pari tuntia sitten hevosta talliin hakiessa ajattelin että hyvä homma että tuo tallikammo on nyt selätetty, kun Cane kompastui ilmeisesti omiin jalkoihinsa ja nitkautti toisen takasensa. Aivan käsittämätöntä. Huomisaamua kauhulla odottaen, meni nimittäin tovi ennenkuin tuo suostui laskemaan jalan maahan, sen verran kipeästi kävi. Nyt jalassa ei päällisin puolin näkynyt mitään, mutta eiköhän se vikakohta aamulla ole paikallistettavissa. En tajua miten tämä syksy/talvi on ollut tämmöistä paskaa hevosen osalta. Kait tässä nyt maksellaan niitä 2,5 naarmutonta vuotta takaisin tai jotain.........kele...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti