En vieläkään tajua miten minut ylipuhuttiin ilmoittamaan Pinja Pellon ryhmänäyttelyyn. Yllyttäjä valitsi kyllä taktisesti juuri sen sopivimman mahdollisen hetken (makia voitto juuri Kajaanista!), joten syyntakeeton minä tässä olen. Minulla oli kyllä mielikuva että Pello on jossain todella kaukana pohjoisessa, mutta kauhukseni tajusin sen olevan vieläkin syrjemmässä ja että minä olen ainoa kuski matkalla. Laskin siinä mielessäni että mahtaakohan allekirjoittaneesta enää paluumatkalla olla eläjäksi kun samoilla silmillä köröttelen vuorokauden, joten päädyttiin naamioimaan matka koko viikonlopun kattavaksi Lapin lomaviikonlopuksi motelleineen kaikkineen.

Reissuun lähdettiin kahden ihmisen ja kahden koiran voimin. Pinja oli hieman häkeltyneen oloinen kun sai koko matkan pötkötellä Leija-borzoin vieressä ilman että toinen jatkuvasti pörisee vastalauseita. Menomatka sujui siis rattoisasti, jos ei Leijan matkapahoinvointia huomioida. Ja että nelijalkaiset luomukasvatetut vinttikoiramme eivät osaa pissata/kakata kytkettyinä. Pinja sentään jossain vaiheessa yleensä alistuu kohtaloonsa ja vahingossa tekee tarpeensa, mutta kaverinsa sinnikkäästi panttasi. Ja panttasi. Ja panttasi...

Perille saavuttiin hyvissä ajoin ja koirat ja palvelijansa pääsivät lepäilemään ennen seuraavan päivän urakkaa. Omalla kohdalla ei liikaa tullut nukuttua, koska jossain vaiheessa pieni sininen lösähti poikittain keskelle sänkyä ja enhän minä sitä raaskinut pois töniä kun kerran neiti siihen niin hyvin itsensä asetti. Minä siinä sitten jalat solmussa yritin nukkua, ja onnistuinkin siihen asti että ihan yllättäen vanha tuttuni Pohjekramppi päätti ilmoitella itsestään. Jessus että olikin päässyt unohtumaan miltä tuntuu koivessa oikein imakka kramppi. Siihen kun ei auta hyvä eikä paha.

Aamusella lähdettiin (onneksi) hyvissä ajoin näyttelypaikalle ja löydettiin kehän laidalta juuri sopiva rako parille isolle koiralle. Päivällä halli oli tupaten täynnä, mutta onneksi ulko-ovi oli ihan lähellä joten edelleen pissejä/kakkoja panttaavia puikulaneniä pystyi pienellä vaivalla käyttämään pihalla.

Kokoonpanomme liehuletti kävi ensimmäisenä kehässä ja sai matkamuistoksi sen kauan kaivatun SERTin (hyvä Leija!). Pinjalla ei ollut paljoa kilpailua kehässä, koska toinen grayhoundeista olikin pentu, mutta kyllä elettiin meidänkin kehässä jännityksessä koko laatuarvostelun ajan. Kaikki meni suhteellisen hyvin siihen asti että kesken tuomarin edessä patsastelun käynnistyi elämää suurempi koiratappelu (semmoinen peukalolla tapettavan kokoinen italiaano sanoi "mur" toiselle lähes kahden nyrkin kokoiselle kilpailijalleen) parin metrin päässä meidän takana. Samalla hetkellä myös se likellä ollut ulko-ovi paukahti ja siinähän meillä jo olikin kaikki tarvitta draaman aiheiksi...
Ei auttanut muu kuin kitkutella rakennearvostelun ajan jotenkuten. Pinjalla alkoi naama venähtää taas siihen olenpaniikissaenkävoiliikkuataihengittää-moodiin ja siihen tilaan kun neitokainen menee niin se ei todellakaan ota enää ainuttakaan askelta kehässä. Miten siinä sitten esität vielä tuomarille liikkeet kun koira on jähmettyneenä kuin peura autonvaloissa... No ei auttanut muu kuin yrittää viedä kakaran huomio johonkin muuhun pienellä leikkimisellä ja sitten menoksi. Olihan se meno melkoista etujaloilla tepsuttelua ja vispaamista, mutta tuomari sen antoi anteeksi. Onneksi. Jotta taas on tuloksena ROP ja SERT. Aika huikeeta. Ryhmäkehässä käytiin hakemassa kokemusta, ja sitähän tässä tarvitaankin. Roimasti on vielä käyttöohjeita opeteltavana mitä tulee Pinjan kanssa näyttelykehässä pyörimiseen, mutta taas ollaan hieman viisaampia.

Niin ja se kotimatka. Ikinä en enää luota navigaattoriin...