Heili kaipaa vaihtelua (varsinkin kun ollaan kävelykuurilla kelien vuoksi) joten koirat ovat olleet pari kertaa mukana lenkillä hölmöilemässä. Yllättävän hyvin meni, ainakin ensimmäinen reissu. Pinjaa vähän alkuun jännitti, pikkuisen piti pöhähdellä hevoselle mutta hiljeni kun sanoin että eipä tässä mitään kummempia tapahdu kun laitetaan vaan töppösiä toisen eteen.

Silmät pyöreinä neitokainen seuraili hevosen menoa ja piti huolen että hevosmaista pärskähtelyä kuuluu silloinkin kun Heili ei pidä ääntä. Pinjahan on ollut vähän semmoinen...hevoskoira tietyllä tapaa. Saa samanlaisia hevoskohtauksia kuin nuo kavioleläimetkin ja se pärskähtelee. Siis semmoista kunnon törinää eikä mitään vienoa tuhahtelua.

Lenkkeily siis sujui ihan mukavasti, hevonen oli vähän ihmeissään mutta selvästi mielissään kun oli muutakin seuraa kuin minä kärryillä. Toisella reissulla ei enää oltukaan niin mielissään. Kun nuo muut saa juosta ja Heili ei. Kyllä, hevosta **tutti kuin pientä oravaa ja minäkin meinasin saada mielenosoituksellisesti monosta kun en laskenut Heiliä juoksemaan. No pieni pala piti mennä hölkkää kun alkoi olla toisella naama niin pitkänä, mutta kyllä saisi jo kunnon ajokelit tulla.

Sella osoitti tänään että kyllä vanhakin vielä jaksaa. Ainakin jahdata pupuja (P ei edes tajunnut koko jänistä...). Sen lisäksi voi tehdä kesken lenkin katoamistemput ja ottaa huligaaninkin mukaan. Pää punaisena tyttöjä huutelin keskellä taimikkoa niin että metsä raikui, mutta ei näy eikä kuulu greyhoundeja. Sitten vaan tarpomaan kotiin ja autoa hakemaan. Pinja löytyi suunnilleen siitä missä minulla siitä viimeinen havainto olikin, mutta Sella olikin sitten jossain omilla teillään. Koko niemi kierrettiin, ja kun kotiin pääsin jolkotteli muorikin viimein paikalle. Ihan muina muoreina. Oli sen näköinen että ai en mä kuullut että te jo menitte... Niinpä niin..! Kovin valikoivaksi on pienellä koiralla kuulo muuttunut. :)

Pinja on löytänyt oman muusansa. Tai no eihän tämä mikään uutinen ole, että neidin Hoitotäti on huligaanin mielestä maailman paras ihminen. Meillä kun ei oikein aaltopituus (ainakaan näyttelykehässä) Pinjan kanssa kohtaa, niin sain sitten tuon neitokaisen lemppari-ihmisen houkuteltua mukaan treeneihin. Aivan käsittämätöntä mikä muutos koirassa tapahtuu kun on sopiva ihminen edes paikalla mukana. Kysymys sitten kuuluukin että miten me saadaan Pinkun muusa jatkossa ylipuhuttua mukaan turneelle.

Treenaaminen viimeksi keskittyi lähinnä handlerin kouluttamiseen, koska minun näyttää olevan ihan turha kehään mennä. Otin Sellankin mukaan (arvelin että aloittelijan on helpompi aloittaa tuommoisen kaiken osaavan koiran kanssa) ja hyvä niin. Muori oli yhtä hymyä olemukseltaan ja muikea ilme naamalla aivan kirjaimellisesti näytti uudelle handlerille kuinka asiat tehdään. Sella on kotioloissa hyvinkin vaatimaton kaveri, mutta näissä tilanteissa sitä ei voi muuta kuin arvostaa ja rakastaa koiraansa. Pinja ei sitten ollutkaan ihan niin helppo reenattava, mutta nähtiin pitkästä aikaa iloinen koira narun päässä. Kiitos siitä!