Ööh... Missä vaiheessa kesä meni minulta ohi..? Pakko oli vilkaistava edellistä päivitystä, kyllä se vaan Juhannus oli ja meni, ja sen siivellä koko kesä. Tehdään tähän nyt tämmöinen pikakooste ja yritetään jatkossa olla reippaampia bloggaajia...

Sellan kesä on mennyt mummomaisesti elämästä (ja ruoasta) nautiskellessa. Vanhat vaivat pistävät muori-koiran aika ajoin klenkkaamaan mutta ihmeen sitkeä menijä tuo kyllä on. Isompiin urheilusuorituksiin en vanhaa enää ole kovin patistellut, vaikka lenkkeilyn määrästä ei kylläkään ole tarvinnut loppu pelissä tinkiä. Jossain vaiheessa kesää tulin kuitenkin ääneenkin sanoneeksi erään marssin loppuosuuden käynnistyessä että taitaa olla vanhuus tulossa Sellalle kun tämä loppupätkä lenkistä on aina niin tahmeeta ja Hänen Korkeuttaan on vähän odoteltava ja tsempattava että kotiin asti päästään. Kesän edetessä tosin kävi ilmi, että aivan hyvässä hapessa oleva mummeli hyytyy aina samassa kohdassa - oli lenkkeilyä takana 15 minuuttia tai 1.5 tuntia. Hmm. Kotona oleminen ei sitten ilmeisesti hörökorvaa kiinnosta kun siellä pitää pysyä aitojen sisäpuolella? No selvisipä senkin nihkeilyn syy ja voidaan edelleen huoletta lenkillä käydä. :D
Tähän väliin pitää muuten huomauttaa että Sella on erinomainen lenkkeilyseura hevoselle! Harmi vaan että hevostelu Sellan kanssa on rajoitettava kevyempiin, kävelypainotteisiin reissuihin. Ihan kaikkeen ei teräsmummotkaan nyt sentään veny.

Muutama viikko takaperin löydettiin uusi harrastus koko porukalle (kiitos tästä kuuluu serkulle kurjakoirineen): jälki. Ihan huippua touhua! Sellalle joskus vuosia sitten opetin (kaikkien oppikirjojen ohjeiden vastaisesti epäilemättä) jäljestämisen. Makkarajälkeä koirien kanssa kontatessa ajattelin että ei helevetti tästä tule mitään, eihän näillä hölmöillä (Tristan oli siinä myös opettelemassa) ole mitään käsitystä mikä tässä on juttuna. Jälkihommelit jäi pariksi viikoksi unohduksiin kunnes näin eräänä iltana kotiin tullessani että pihan perältä lähti rusakko loikkimaan. Teki muutaman siksakin siinä pihan tuntumassa ennen kuin otti suunnan etelää kohti ja lähti käpälämäkeen. Annoin sille muutaman minuutin etumatkan ja päästin koirat pihalle. Näytin jäljen alun koirille ja eipä aikaakaan kun Sella jo tekikin samat siksakit kuin pupu hetkeä aikaisemmin. Sillä hetkellä kun tämäkin otti suunnan etelään ja hävisi horisonttiin niin pikkuisen kadutti. Jäljestävä vinttikoira on aina jotenkin niin...vähemmän rauhoittava yhditelmä omistajalleen...
No mutta jos tähän nykyaikaan palatakseni: hyvin pelaa nenä Sellalla edelleen. Tässäpä risuaitahirviö mummon (moneen vuoteen) ensimmäiseen jäljestykseen:
https://www.youtube.com/watch?v=4346h9ejYs0&feature=youtu.be

Pinjan kanssa kuljettiin kesä motivointikurssilla ja siitä jäi paljon positiivista korvien väliin toivoakseni myös koiralle. Tungokset tuolle edelleen aiheuttaa ahdistumista, mutta tässäkin ollaan edistytty. Maailman Voittaja -näyttelyssä väentungos aiheutti vielä jotaikuinkin täydellisen lamaantumisen ja oli täysi työ että saan koiran houkuteltua edes kehään menemään. Namit kelpasivat vain oman häkin luona, ja lopulta ei edes oikein siinä. Jotain kehitystä kuitenkin kuukauden sisällä tapahtui, koska seuraava tungos koettiin ihan täällä kotinurkilla maalaismarkkinoilla. Vähän neiti näytti nyrpistelevän kyseiselle tilaisuudelle, mutta ilmeisesti voiton ahdistumisesta vei Pinjan ykkös-ihminen joka käytiin matkalta mukaan hakemassa. Voi sitä riemun määrää mikä pieneen koiraan voi mahtua! Nuilla kahdella on kyllä ihan omat juttunsa keskenään, malliesimerkkinä nyt vaikka Pinjan viimeisin jälki. Pinjaa ei ruoka jäljen päässä kiinnosta tipan vertaa, joten laitettiin yhtenä kertana sinne jäljen päähän ihminen odottelemaan, ja reaktio ihmisen löytyessä oli juuri sen mitä toivottiinkin: iloinen yllätys. Nyt sitten tehtiin niin että hoitotäti tekee jäljen ja piiloutuu. Jäätiin Pinjan kanssa katsomaan kun ihminen hävisi pöpelikköön ja mentiin vartiksi autoon odottamaan. Voi kiesus sitä itkun ja vingun määrää. Onneksi oli koiralla valmiina valjaat ja vermeet päällä, sinne se olisi painellut metsään mitään kyselemättä jos olisi itse saanut päättää. Motivaattori oli sen verran kova, että itse jälki jäi täysin sivuosan esittäjäksi ja tukka putkella paahdettiin, no vähän sinne päin. :D Alkumatkasta varsinkin nenä ei paljoa maassa käynyt ja oli pakko pysähtyä vähän rauhoittumaan ja vinkata että mahtaisi se ihminen löytyä helpommin jos käyttäisit tässä ryteikössä sitä pitkää nenääsi. Loppu  menikin huolellisemmin ja ihmisen luo mentiin ihan aikuisten oikeesti jälkeä pitkin.

Ja tässä tasapuolisuuden nimissä myös Pinjan ihka ensimmäinen jälki:
https://www.youtube.com/watch?v=2GPgtkAVdLM&feature=youtu.be

...ja vielä muutama kuva tästä meidän normaalimeiningistä.

Ja vielä tämän kesän ehkä mukavimpia asioita: Heili. Ravi kulkee aika mukavasti ja tavoitteisiin päästiin kuin päästiinkin ja komialla tyylilläkin vielä. Tästä on hyvä jatkaa ensi kauteen ja koelähtöön.
http://tototv.icareus.com/web/guest/bonusvideot

Se ois Juhannus sitten melkolailla loppusuoralla. Toissapäivänä kävin Heiliä ja Vieremän taustajoukkojaan moikkaamassa ja hyvältä näyttää. Ei sitä ole oikein tajunnut miten on itsellä ollut pinna kireällä kun ei ole tuo varsan ravi mitään erityisen sujuvaa ollut. Mutta näin ne vaan ammattilaiset osaa näitä viritellä ja ravi maistuu taas. Meno on valmentajan mukaan jo semmoista että neidin voisi opetuslähtöön ilmoittaa. Rokotukset nyt vaan pitää laittaa kuntoon ja sitten menoksi, näillä näkymin ehkäpä jo ensi kuun lopulla. :)

Juhannus-Heili

E.V. Hayley & E.V. Scumba

Pinjan kanssa päästiin mukaan motivointikurssille. Kurssillepääsy tuli hienoisena yllätyksenä, koska mukaan otettiin ainoastaan kuusi koirakkoa. Käytetään siis ohjaus hyväksi ja toivotaan että meikäläisenkin pääkoppaan jotain oppia saadaan taottua. Ja toivotaan ennen kaikkea että meillä kommunikointi alkaisi vähitellen pelittää Pinjuskan kanssa.
Pientä edistystä on jo itseasissa havaittavissa, joissain tilanteissa tuolla nimittäin jopa korvat toimivat... ;)

Väsynyt juhannusjuhlija.

Ensi kuussa olisi Oulun näyttely ennen MV14-näytelmää ja mielenkiinnolla odottelen mikä on pienen sinisen asenne tilaisuutta kohtaan. Otetaan tällä kertaa Sella mukaan henkiseksi tueksi ja toivotaan että oman laumanjäsenen läsnäolo toisi pikkuisen lisää itsevarmuutta huligaaniin.

Jahas, sitten viime päivityksen onkin jo kaikenlaista enemmän ja vähemmän viihdyttävää ennättänyt tapahtumaan. Jos lähdettäisiin liikenteeseen vaikka Pinjan näyttelyreissulla.

Meillähän oli tiukka näyttelyviikonloppu tässä reilu viikko takaperin. Vain hulluhan ilmoittaa koiransa kahtena peräkkäisenä päivänä näyttelyyn ja vielä aivan eri suunnille Suomenniemeä. Onni onnettomuudessa oli se, että Joensuusta kun lähdettiin Oulua kohti pystyi yöksi pysähtymään kotiin ja jatkamaan sitten aamulla törkeän aikaisin matkaansa. Mutta eipä tämmöistä kyllä joka viikonloppu jaksaisi.
Matka meni mukavissa merkeissä, ja Pinku tahkosi edelleen Joensuusta hyvää tulosta ollen ainoana greynä ROP. Yksi SERT lisää meriiteissä ja ensimmäinen CACIB! Pikkuisen arvelutti mikä mahtaa olla  neidin fiilis kun tuomari tuli lähemmäksi koiraa katsomaan. En varmaan hengittänyt sen pariminuuttisen aikana ja teki mieli pistää silmätkin kiinni kun tuomari alkoi laskea Pinjan hampaita. Kirjaimellisesti ne legot nyt tuli laskettua. Ja koira vaan pojottaa paikallaan. Siis mistä nyt puhaltaa? Treenit ilmeisesti auttaneet poukkoiluun?

Joensuu KV 17.5.2014 Tuula Savolainen

Mr & Ms Nenä

Joensuussa ei enää ryhmässä menestystä herunut. Pinjalla pehmisi anturat koko päivän märällä nurmella hipsittyään, ja siitä kun siirrytäänkin yhtäkkiä raviradan karkealla kaviouralle niin ei tarvitse edes olla kovin herkkä koira että siitä tulee ontuva.

Seuraavana päivänä Oulussa tassuja selvästi vielä aristeltiin ja neiti synkisteli muutenkin olemassaoloaan näyttelyvilinässä. Kun lähtökohta oli mikä oli, laitettiin tällä kertaa tavoitteeksi vain ja ainoastaan hyvin käyttäytyvä, ILOINEN koira. Hyvinkäyttäytyvä toteutui, siitä iloisesta en menisi niin vannomaan. Allekirjoittanut oppi muutaman uuden klovni-tempun koiraansa viihdyttäessään, sen verran tästä reissusta opittiin...

Kyllä se kehän jälkeen piristyi...

Nyt ollaan otettu tavaksi lenkille lähtiessä ottaa taskut täyteen namia, ja remmi. Pinjahan on aina ollut sitä mieltä että vapaana kasvatattu luomukoira ei remmejä tarvitse ja todellakin kavahtaa kun näkeekin että pantaa tarjoiltaisiin kaulaan. Viimeiset lenkit ollaan sitten kuljeksittu niin että panta/remmi laitetaan päälle, palkataan namilla ja/tai leikkimällä ja vapautetaan pieni villikoira tämän jälkeen. Ja sama toistetaan... Pientä edistystä on alkanutkin jo tapahtua, ehkä tästä on tulevaisuudessa apua myös näytelmissä (Pinjalla yksi inhonaihe vähemmän...).


Ja tätä nykyä meillä vietätään hevosetonta elämää. Varsan piti lähtä vain vähäksi aikaa kasvattajan luona käymään että käyvät hepan läpi ja passittavat klinikalle jos jotain epäilyttävää löytyy syyksi raviongelmille. Varsan siirtäminen Savoon olikin ihan oma episodinsa ja raviratakin siinä tuli kavioeläimelle täydessä hulinassaan tutuksi. Mutta kun varsa on fiksu niin eipä siinä paljoa tarvinnut hötkyillä. :) Vähän sitä jännitti, mutta oudompaa olisi ollut jos mitään reagointia ei olisi tullut...
Heilin ravileiriviikot näyttävät nyt kyllä venähtävän koko kesän mittaisiksi ravisulkeisiksi (laidunta unohtamatta!) ammattilaisten näpeissä. Tämän uutisen kuultuani läksin purkamaan Heilin aitausta metsäkoneiden tieltä pois, ja heti kun homma oli tehty ja tyhjä, tampattu aitaus ilman aitojakin vielä niin kyllä tuli haikea olo. Hyvä etten itkua alkanut vääntämään. Mun hevonen on poissa! :( Hyvässä hoidossahan se Heili siellä on, lähinnä kait se tuo oma korvien väli vaan huutaa hevosta tontilleen. Täällä maalla tuli nyt tänä keväänä viisi vuotta täyteen ja muutaman kuukauden ainoastaan olen ilman hevosta ollut, joten onhan tässä pieni totuttelu taas.

Hmm. Olisi ilmeisesti pitänyt piruilla kengittäjälle pykälää isommin etukenkien tuunaamisesta. Minä olin tuunaamisen kannalla, kengittäjä taas sitä mieltä että kyllä ne jalassa pysyy, ei voi polkaista irti tätä patenttia. Kyllä voi! Suurta vahinkoahan tästä kengättömyydestä ei ole, koska ei meillä edelleenkään käyntiä kovempaa voi ajella. Ei kulje varsa ravia, ei. Antaa nyt vielä viisaampien syynätä kavioeläin läpi ja kokeilla omat konstinsa, jos ei ala askelta löytyä ammattilaisenkaan avulla niin sitten otetaan suunta klinikkaa kohti.

Heili 2v.

Pinjan kanssa käytiin kevään ensimmäisissä treeneissä ulkokentällä. Neidillä on jonkin asteinen mörkökausi menossa (tuomari ei saa koskea) ja siihen haettiin tänään siedätystä. Alku oli poukkoilua, mutta treenien lopussa tuo jopa alkoi hakeutua itse tuomarin luo. Siedätystä haettiin myös porukan seassa pojottamiseen ja voinen varovaisen optimistinen olla tämänkin suhteen. Viikon päästä seuraavan kerran treenit, ja sitten ollaankin jo kohta näyttelyssä. Nyt pitäisi kutsua kaikki siskonkumminveljenserkunkaimat käymään kylässä (tai treffata kaupungilla) ja koiraa räpeltämään, siinähän totuttelee ajatukseen että kaikkea pitää sietää. ;)

Kevennyksenä vielä tälle erää Pinja ja kylmä kylpy. Neitokainen kuvitteli reteenä hyppäävänsä matalaan rantaveteen mutta kuinkas kävikään...

Ja vielä bonuksena lintubongaus, vieläkin on sulattelua siinä että pihassa käväisi KELTAHEMPPO! Toki jos joku pätevämpi tämän joksikin muuksi diagnosoi niin antaa vaan kuulua.

30.4.2014

 Ääh, se olikin vain vihervarpunen............... -.-

Hah, pikkuisen olen näköjään alakanttiin arvioinut varsan nykymitat. Veikkailin että 158cm voisi osua jokseenkin sinne päin, mutta korkeus edestä (muutamaan kertaan osakkaan kanssa tarkistettu) 161cm ja takaa 162.5cm. Se sitten tamma otti ja kasvoi puolessa vuodessa melkoisesti..! Nyt pidetään vielä pikkuisen lepolomaa ajohommista, aloitellaan tässä uudestaan jahka on kesämonot alla ja tiet sulana. Toivottavasti nuo askelkuviot alkavat vähitellen taas osua kohdilleen ja päästäisiin kunnolla hölkkää ajamaan. Kesäkuuksi neiti on mitä ilmeisimmin lähdössä kasvattajansa tiluksille hakemaan sitä kadonnutta askelta takaisin, mutta tehdään kotoa käsin sitä ennen se mitä voidaan tehdä. :)

Sininen ikiliikkujamme, Pinja, on lihotuskuurilla jälleen kerran. Tässä kyllä näkee niin hyvin nuoren ja vanhan koiran välisen eron mitä tulee energian kulutukseen. Sellahan tuntuu elävän vaikka pikkukiviä syömällä, mutta Pinjalle pitänee alkaa tarjoilemaan yksi ylimääräinen ateria. Ei se laiha ole, mutta ei sillä kyllä kovin suuri rasvaprosentti tällä hetkellä ole. Timmi mimmi.

Sella tässä on viime aikoina hieman huolettanut. Taas on koivessa sanomista. Välillä on melko pitkä väli ettei nilkuta, mutta nyt on taas etunen kipeä. Kyllähän sillä nuita juostuja kilometrejä jo on melkoisesti takana, mutta toivottavasti nyt vielä vertyisi kuntoon ja olisi vielä jokunen vuosi vielä edessä päin.

Nuista talouden hiirenkarkottimista pitänee vielä mainita, että tässä jokin sitten sain tietää että pojille on syntynyt pikkuveljiä. \o/ Olen kyllä sitä mieltä että meillä on kissa- ym. kiintiöt jo täynnä mutta eihän yksi pieni kissanpenikka nyt voi tätä konkurssia enää keikauttaa mihinkään suuntaan? Eihän? ;)

Miten voi hevoselta hävitä parissa päivässä ravi pois askellajeista?? Toivottavasti tämä on nyt jotain kasvuun liittyvää ja ennenkaikkea ohimenevää laadultaan. Parina kertana lenkillä huomasi, että jokin ei ole ihan oikein, mutta putputteli kuitenkin nätisti hölkkää. Kolmas reissu olikin sitten jo sitä luokkaa että oli parempi antaa tamman kävellä lompsia, kun ei sitä oikein edes huvittanut juosta. Ravia menee pyydettäessä muutaman askeleen, jonka jälkeen sekoaa joko peitsille tai laukalle. Osaa myös sekoittaa nuo molemmat... Olisipa hienoa kun nuo osaisivat sanoa mikä on vialla. Kasvu? Kelit? Hokkikengät? Jalat? Jokin muu?

Pinja teki sen taas! ROP ja SERT! :D Paikalla oli myös Pinjan veli, sekä avoimessa luokassa kilpaillut uros. Näitten rinnalla Pinja alkoi näyttää hyvin, hyvin pieneltä ja elegantilta... Sivusta seurailin (ja hermoilin) kehän etenemistä ja sitä vain toivoi että likka ei poukaisisi tuomaria karkuun kun suuhun kurkataan.
Purukaluston tarkastus ei yllättäen ollutkaan se kauhistuksen paikka, vaan se yleinen koiran läpi räplääminen. Pysyi kuitenkin suht nahoissaan eikä saanut hevoskohtausta. Liikkui ihan kivasti (mitä nyt vähän kinnasi vauhdin suhteen) ja torotti kuin patsas paikallaan koko arvostelun ajan. Ja malttoi vielä ROP-kehässäkin olla koiriksi. Sen verran oli kuitenkin vetänyt herneen nenään tuomarin JULKEASTA käytöksestä kopeloida arvon neitiä IHAN VAROITTAMATTA ettei suostunut samaan kuvaan hänen kanssaan. Siispä meillä on julkaistavaksi vain kuva liikkeistä, sekä epävirallisempi pojotus kehän jälkeen (kun se kamala kopeloiva nainen oli jätetty omaan arvoonsa...).

Ryhmäkehästä ei sijoitusta herunut, mutta kokemusta sitäkin enemmän. Nyt siis tiedetään rotukehän perusteella että meillä on mörkökausi menossa. Vieraat kopeloivat ihmiset on kamalia. Siispä tarjoilemme neidille tätä herkkua lähitulevaisuudessa ihan uhallakin. :) Ryhmäkehässä taasen ahdistusta aiheutti seisominen tiiviissä jonossa vieraitten koirien välissä. Liikkuminen meni taas ihan kelvollisesti, mutta ihmettelen miksi tuon menoon ei saa lisää tempoa. Noh, mietitään sitä paremmalla aikaa ja opetellaan lisää neidin käyttöohjeita.

Sella oli näyttelyn ajan "mummolassa". Oli kuulema nukkunut sen kuusi tuntia jotka päivähoidossa vietti. Ei muuta mainittavaa. ;)

Mistä pitää mainita, on talouden kavioeläin. Parin päivän takainen projektoituminen Pihan puolelle oli aikaansaanut Heilin taiteellisen puolen pintaan pulpahtamisen, kuten päivän valossa huomattiin. Parin harjoitelman jälkeen keittiön ikkunaan oli ilmestynyt oikea nykytaidepläjäytys, helmi suorastaan. Parhaimmillaan työ on maalis-huhtikuussa n. klo 18-19, ilta-auringon kauniissa valossa. Taideteos on näillä näkymin nähtävillä toukokuulle asti, eikä vaatimaton taiteilijamme veloita edes pääsymaksua pääsystä galleriaansa! Nimmareiden jakoa urheilijalupauksemme pyrkii kuitenkin välttämään jännetupentulehdusriskin vuoksi.

Uula on täällä taas! Tässä sen huomaa miten iso ikäero Pinjalla ja Sellalla on ja miten paljon se vaikuttaa paskahöyryn määrään (varsinkin) tuon huligaani-ikäsen korvien välissä. Kun ei Sella enää kovin paljon jaksa/viitsi remuta. Mutta nyt on Uulis vielä pari tuntia päivähoidossa ja kakaroilla on kivvvaaaaaa! :) Heilikin vähän on ihmetellyt aitauksensa puolelta koirien meininkiä, musta karvapallo varsinkin oli jotain mitä olisi pitänyt hieman tarkemmin saada nuuhkia, mutta ei taideta vielä Uulaa viedä lähietäisyydelle hevosesta ennekuin oma äippä on mukana.

Heilistä puheenollen: neitokainen löytyi eilen illalla kotiin tullessani tästä Pihan puolelta. Pikkuisen se oli hermostuneen oloinen (liekö auton valoja säikähtänyt), mutta onneksi oli leipäpaloja taskussa ja sillähän se näyttä hevonen kuin hevonen tokenevan... Karsinan ovea oli selvästi yritetty avata, mutta ei ollut ihan onnistunut. Siispä ovi kunnolla selälleen ja sinnehän se polle puikahti tyytyväisenä tallin puolelle. Pimeässä en enää viitsinyt lähtä korjaamaan aidan kokemaa tihutyötä, ja asennoiduinkin jo aamulla korjaustöihin.
Aamulla siinä sitten aloin etsimään niitä tuhoja. Mitä tuhoja? Missä? Aita oli joka puolelta kunnossa, joten kysymys kuuluukin että mistä/miten tuo on keplotellut itsensä aidan ulkopuolelle ja piha-aidan sisäpuolelle? Pikkuportti oli kyllä auki, mutta jälkiä en vielä hoksannut siitä kohtaa. Mielenkiinnolla odottelen jatkoa tälle tarinalle.

Heili 2v.

Koirat ovat käyneet nyt muutaman kerran hierojalla ja Sella tykkää. Sillehän nämä reissut on aivan luksusta: ensin käydään hierojan pöydällä tunti ja sen jälkeen mummeli pääsee nukkumaan lämpimän peiton väliin siksi aikaa kun Pinja on lihashuollossa.
Sella varsinkin on edelleen melkoisessa juntturassa, mutta oli se Pinjakin hieman kireänä (haiskahti kylläkin maitohappojen aikaansaannokselta, siinä kun oli takana juoksemine Uulan perässä pitkin mehtiä...).
Seuraavan kerran käydään vielä koirien kanssa kaupungissa hierojalla, mutta toukokuussa Sanna tekee kotikäynnin ja käy tuon Heilin myös läpi. En usko että likasta mitään erityisempää löytyy, mutta kaula sillä on vähän jähmeän oloinen.

Huomenna on sitten ryhmänäyttely Pinjalla. Kajaania kauemmaksi ei tällä kertaa tarvitse lähteä mikä on tässä ehkä se paras asia... Pikkuisen pistää jännittämään nyt kun siellä on pari muutakin koiraa ilmoitettuna, Pinjan veli esimerkiksi. :)

Tässäpä vielä muutama pojotuskuva likoista:

Pinja 13kk

Sella 8,5v.

Miten voikaan pieni koira iloita kun saa uuden kaverin joka myös tykkää (oudosta ulkonäöstä huolimatta!) juoksemisesta. Meillä kävi tänään kylässä pieni pumi-poika, Uula, ja meno koirien kesken oli yllättävänkin suvaitsevaa. Olisin kuvitellut pikkupojan joutuvan hieman jalkoihin ja yleisesti ottaen arastelevan ainakin alkuun isompiaan, mutta mitä sitä **skaa. Näytti heti kättelyssä niin rennolta tutustumiselta että eipä muuta kuin koirat vapauteen ja metsäpolkua kohti. Uulis ilmoitti heti tytöille mikä on homman nimi: minäpä olenkin nopeampi näissä ryteiköissä kuin te! :D
Ensimmäinen kerta sitten Pinjan pikkupentuaikojen kun neiti joutuu tosissaan juoksemaan toista koiraa kiinni. Sellalla alkaa jo hieman ikä painaa jaloissa, joten Pinja pääsee suhteellisen helposti mummelia karkuun. Mutta nyt tosiaan joutui pieni sininen ihan tosissaan keskittymään töppösten siirtelyyn ja nähtiin sekin ihme että likka meni hieman maitohapoille. Ihmetteli jo alkumatkasta että eikö tuo pieni musta möykky väsy milloinkaan? Sellakin pari kertaa innostui vierailevan tähden kanssa juoksemaan ja vaikka hauskaa olikin niin kyllä kotiin tullessa uni alkoi maistua moisen hurjastelun jälkeen. Nuoriso-osasto piti vielä nakata takaisin pihalle, sen verran oli ylimääräistä energiaa jäljellä että meinasi talossa loppua tila kesken huligaaneilta.
Toivottavasti saadaan Uula kylään toistekin, mainio pieni karvakorva. :)

Heilin treenit ovat kirjaimellisesti jäissä tällä hetkellä. Eipä ole paljoa treenimaastoissa hurraamista. Ja nyt ei enää tämän kevään ajoista kannata stressata, pollella on kunto jo tullut aikaa sitten alas ja perusharjoittelu on jokatapauksessa aloitettava uudestaan. Jahka nämä kelit tästä siis paranevat. -.-
Mutta ajoa tai ei, varsa on kasvussaan. Tarkkoja mittoja ei ole tiedossa, mutta takakorkeutta ja painoa on tullut selvästi lisää syksystä. Valjaatkin alkavat olla vähitellen aikuisen hevosen mitoissa. Tavoitteet meillä on nyt luonnollisesti tämmöisen persetalven vuoksi siirretty ensi syksylle, jotta jos hyvin menee sinne asti niin aletaan sitten haaveilla opetuslähdöstä. Mutta katsotaan nyt miten tämä homma taas alkaa etenemään jahka päästään niitä raviaskeleita treenimielessä ottamaan.

En vieläkään tajua miten minut ylipuhuttiin ilmoittamaan Pinja Pellon ryhmänäyttelyyn. Yllyttäjä valitsi kyllä taktisesti juuri sen sopivimman mahdollisen hetken (makia voitto juuri Kajaanista!), joten syyntakeeton minä tässä olen. Minulla oli kyllä mielikuva että Pello on jossain todella kaukana pohjoisessa, mutta kauhukseni tajusin sen olevan vieläkin syrjemmässä ja että minä olen ainoa kuski matkalla. Laskin siinä mielessäni että mahtaakohan allekirjoittaneesta enää paluumatkalla olla eläjäksi kun samoilla silmillä köröttelen vuorokauden, joten päädyttiin naamioimaan matka koko viikonlopun kattavaksi Lapin lomaviikonlopuksi motelleineen kaikkineen.

Reissuun lähdettiin kahden ihmisen ja kahden koiran voimin. Pinja oli hieman häkeltyneen oloinen kun sai koko matkan pötkötellä Leija-borzoin vieressä ilman että toinen jatkuvasti pörisee vastalauseita. Menomatka sujui siis rattoisasti, jos ei Leijan matkapahoinvointia huomioida. Ja että nelijalkaiset luomukasvatetut vinttikoiramme eivät osaa pissata/kakata kytkettyinä. Pinja sentään jossain vaiheessa yleensä alistuu kohtaloonsa ja vahingossa tekee tarpeensa, mutta kaverinsa sinnikkäästi panttasi. Ja panttasi. Ja panttasi...

Perille saavuttiin hyvissä ajoin ja koirat ja palvelijansa pääsivät lepäilemään ennen seuraavan päivän urakkaa. Omalla kohdalla ei liikaa tullut nukuttua, koska jossain vaiheessa pieni sininen lösähti poikittain keskelle sänkyä ja enhän minä sitä raaskinut pois töniä kun kerran neiti siihen niin hyvin itsensä asetti. Minä siinä sitten jalat solmussa yritin nukkua, ja onnistuinkin siihen asti että ihan yllättäen vanha tuttuni Pohjekramppi päätti ilmoitella itsestään. Jessus että olikin päässyt unohtumaan miltä tuntuu koivessa oikein imakka kramppi. Siihen kun ei auta hyvä eikä paha.

Aamusella lähdettiin (onneksi) hyvissä ajoin näyttelypaikalle ja löydettiin kehän laidalta juuri sopiva rako parille isolle koiralle. Päivällä halli oli tupaten täynnä, mutta onneksi ulko-ovi oli ihan lähellä joten edelleen pissejä/kakkoja panttaavia puikulaneniä pystyi pienellä vaivalla käyttämään pihalla.

Kokoonpanomme liehuletti kävi ensimmäisenä kehässä ja sai matkamuistoksi sen kauan kaivatun SERTin (hyvä Leija!). Pinjalla ei ollut paljoa kilpailua kehässä, koska toinen grayhoundeista olikin pentu, mutta kyllä elettiin meidänkin kehässä jännityksessä koko laatuarvostelun ajan. Kaikki meni suhteellisen hyvin siihen asti että kesken tuomarin edessä patsastelun käynnistyi elämää suurempi koiratappelu (semmoinen peukalolla tapettavan kokoinen italiaano sanoi "mur" toiselle lähes kahden nyrkin kokoiselle kilpailijalleen) parin metrin päässä meidän takana. Samalla hetkellä myös se likellä ollut ulko-ovi paukahti ja siinähän meillä jo olikin kaikki tarvitta draaman aiheiksi...
Ei auttanut muu kuin kitkutella rakennearvostelun ajan jotenkuten. Pinjalla alkoi naama venähtää taas siihen olenpaniikissaenkävoiliikkuataihengittää-moodiin ja siihen tilaan kun neitokainen menee niin se ei todellakaan ota enää ainuttakaan askelta kehässä. Miten siinä sitten esität vielä tuomarille liikkeet kun koira on jähmettyneenä kuin peura autonvaloissa... No ei auttanut muu kuin yrittää viedä kakaran huomio johonkin muuhun pienellä leikkimisellä ja sitten menoksi. Olihan se meno melkoista etujaloilla tepsuttelua ja vispaamista, mutta tuomari sen antoi anteeksi. Onneksi. Jotta taas on tuloksena ROP ja SERT. Aika huikeeta. Ryhmäkehässä käytiin hakemassa kokemusta, ja sitähän tässä tarvitaankin. Roimasti on vielä käyttöohjeita opeteltavana mitä tulee Pinjan kanssa näyttelykehässä pyörimiseen, mutta taas ollaan hieman viisaampia.

Niin ja se kotimatka. Ikinä en enää luota navigaattoriin...

Kaikkea sitä sattuukin kun ei mitään odota. Pienen sinisen elämään on kovin paljon mahtunut epäonnea viime aikoina, mutta paistaa se aurinko risukasaankin toisinaan. Sen lisäksi että penikalla tosiaan tuo niska oirehti taannoin aika voimakkaasti ja esti Messariin osallistumisen, onnistui neitokainen vielä korkkaamaan takasestaan polkuanturan juuri Kajaanin Tamminäyttelyn alla. Harvemmin sitä tuommoiseen näkyyn kotiin tullessaan törmää, jonkin aikaa vietin lattioita luututen kun ei löytynyt neliösenttiä jossa ei verta olisi ollut. Ja sitä mukaa kun sain lattioita puhtaiksi, falskasi jo tassusiteestä veri läpi, ja taas siivottiin.

Jännityksellä siinä odottelin milloin ja miten voimakkaana alkaa ontuminen. Haava (kun sen lopulta paikallistin verenvuodon takaa...) oli siisti parin sentin mittainen viilto, ei kovin syvä, mutta voi kiesus kun se ei meinannut lakata vuotamasta. Sellalla tai Ristolla kun olisi tuommoinen vekki ollut tassussa niin jalattomia oltaisiin oltu monta viikkoa, mutta yllättäen Pinja ei yhtenäkään päivänä arkonut kinttuaan. Onko tuo koira ollenkaan..? :) Ainoat haavaan liittyvät draaman hetket olivat ainoastaan parina ensimmäisenä päivänä haavanhoito. Haavan pesu ja sitominen oli niinkuin olisi pokkuraa varsaa hoitanut ensimmäistä kertaa ja komeita villihevosmaisia potkusätkyjä saatiin aikaan... Sanon sen taas: neiti on hieman yliampuva mitä tuohon dramaattisuuteen tulee. Mutta toisaalta, kuten kävi ilmi, 90% tuosta sen vikuroinnista on pelkkää esittämistä joka lässähtää jos siihen ei itse kiinnitä mitään huomiota.

Eli ontumalta vältyttiin, ihme kyllä. Tytöt ennättivät ennen näyttelyä käydä molemmat hierojallakin, ja etenkin Sella otti hoidosta kaiken hyödyn irti. Reppana on kyllä aika jumissa ja uusi aika varattiin (molemmille) ihan syystäkin. Jospa se muori tuosta vielä vetristyisi.
Pinjasta löytyi greyhoundille ilmeisen tyypillisesti kireyttä rintarangan seudulta, mutta ei mitään isompaa vaikka koira toisin ilmaisikin. Hieroja juuri ennätti sanoa, että ei tässä mitään pientä oikean puolen kireyttä lukuunottamatta ole, ja juuri sillä hetkellä koira rääkäisee niinkuin oltaisiin jotain leikkaamassa hänestä irti...

Mutta tosiaan, vetreinä kohti Tamminäyttelyä. Greyhoundeja oli ilmoitettu kokonaista kaksi kappaletta joten sehän meinasi vähän paineita tuoda kun valioluokan koira oli vastassa. Tavoitteena meillä ei ollut muu kuin SERT, ja sen Pinja saikin. ROP juniorilla ja ROPilla höystettynä kylläkin... Loppukilpailuihin osallistuttiin puhtaasti kokemuksen vuoksi ja hyödynnettiin kotikenttäetu painumalla väliajaksi kotiin lepäilemään. Se ilmeisesti kannatti, koska kaikesta ison kehän venkuilusta ja jännittämisestä huolimatta Pinja oli lauantain BIS junior. Ryhmäkehässä olikin sitten jo aikuiset koirat vastassa, joten jos junnujen voitto oli yllätys niin samantasoinen shokki se oli tuo RYP3-sijoituskin. Melkoinen aloitus näyttelyuralle, olen aika mykistynyt.

Uusi vuosi, uudet kujeet. Enpä suuremmin jäänyt vuotta 2013 kaipaamaan, toivottavasti tämä vasta startannut olisi hieman mukavampi. Täällä kotinurkilla olikin suhteellisen rauhallista, mitä nyt tuossa kilometrin päässä vähän paukahteli jossain vaiheessa iltaa. Koirat ja kissat eivät moiseen oikeastaan kiinnittäneet huomiota, ja hyvä niin. Heiliä en älynnyt ottaa ajoissa talliin ja kavioeläin hieman hermoili naapureitten valoshowta. Ei kuitenkaan mitään mistä sen isommin olisi pitänyt huolestua, kunhan nyt vähän pöhisi ja ravaili palatakseen aina aitiopaikelle katsomaan kun uusi raketti ammuttiin. Valot jätin kuitenkin talliin, se kun on niin rauhalliseen ympäristöön tottunut tuo... :)

Meillä on ollut täällä nyt kuukauden ajan vanha tuttu kyläilemässä. Raitahan on toki ollut meidän vakiovieraita, mutta majailee täällä nyt sen aikaa että löytävät naapurittoman asunnon johon muuttaa. Ensimmäiset pari viikkoa meillä meni koko laumalla totutellessa uuteen kokoonpanoon, mutta nythän tämä sirkus taas pyörii melko mukavasti. Lisäksi pakkaa on tietty sekoittanut Pinjan sairausloma ja remmikuuri, mutta ihmeen hyvin se on nyt malttanut olla.

Pinkulan niska ei ole sitten edellisen kerran vihoitellut ja ollaan pärjätty ilman kipulääkkeitä. Koiran olotila on sen verran hyvä, ettei ulkopuolinen tietäisi minkään olleenkaan vialla. Ja eihän tuo tosiaan nyt oirehdi millään lailla, toivottavasti pysyykin nyt tämmöisenä.
Juttelin tässä jokin sitten Pinjaa hoitaneen lääkärin kanssa ja oli oikein ilahtunut että tilanne on näin hyvä. Leikkausta haluavat edelleen pitkittää niin kauan kuin mahdollista, ja jos oireita tulee vain harvoin ja ne saadaan pidettyä kurissa kipulääkkeillä niin ei leikata. Meillä alkaakin nyt viikon päästä jännät ajat kun aletaan vähitellen palata normaaliin päivärytmiin irtijuoksuineen. Eipä ole koiran irti laskeminen juoksutusmielessä jännittänyt näin sitten Risto-vainaan ensimmäisten jaloitteluiden 9kk toipilaana olemisen jälkeen...

Voihan helevetti taas tätä touhua. Ikinä en enää ääneen sano että mulla on koira(t) hyvässä kunnossa. Oman pään sisällä korkeintaan jatkossa myhäilen. Pinjan kanssa tehtiin viimeisiä valmistautumisia Messaria varten kun möläykseni päästin. Kasvattajakin siinä jo älähti että elä tuommoisia huutele, etkö muka muista miten viimeksi kävi? Tarviiko vielä jatkaa pitemmälle? No seuraavana yönä meni sitten koira ikäänkuin rikki.
Heräsin kun sohvaperuna rääkäisi kipujaan ja köpötteli sitten viereen sängylle. Kovin oli hankalaa olemisensa ja läähätteli hermostuneena. Hetken aikaa seurailin ja kävin koiraa läpi, missä kipu. Niska oli selvästi arka paikka ja ajattelin että neiti on rymynnyt pihalla, tipahtanut niskoilleen tai jotenkin onnistunut niskansa venäyttämään ja annoin kipulääkenapin. Se auttoikin, mutta vain vähän aikaa. Seuraavana päivänä töistä palatessa ovella oli vaisu ja kipeä pieni sininen vastassa. Seuraava yö meni mitenkuten, mutta kolmas yö oli sitä luokkaa ettei aamulla tullut mikään muu mieleen kuin päästä kiireesti eläinlääkärin näytille.

Eläinlääkäri ottikin meidät tunnin päästä vastaan ja kaikki oireet viittasivat aivokalvotulehdukseen: pikkuisen lämpöä, leukkarit hieman alhaalla ja iso, nuori koira kyseessä sekä voimakas niskakipu. Mitä ei tarkistettu oli röntgenkuva kaulasta. Harmitti hieman jälkiviisaana, mutta toisaalta, Helsinkiin olisi kuitenkin pitänyt painua jatkotutkimuksiin.
Messarin sijaan määränpää vaihtui eläinklinikka Aistiin Vantaalle. Menomatka oli kaikin puolin vittumainen, keli oli pahin missä olen ikinä joutunut ajamaan (ensimmäisen sata kilometriä putputtelin max nopeuden ollessa 60km/h ja suurimmaksi osaksi selvästi sen alle), mutta parani selvästi kun päästiin Iisalmesta ohi. Koira kävi jo alkumatkasta levottomaksi ja läähätti koko loppumatkan ihan viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta. Ja voi hyvä elämä miten voi ihmistä väsyttää ajaminen yöllä/varhain aamulla. Onneksi oli yksi yökyöpeli ja aamuvirkku luurin kantaman päässä (siitä iso kiitos), olisi muuten ollut hereilläpysyminen kovin tahmeaa. :/

Klinikalla Pinjaa alkoi jännittää hieman lisää ja neiti heittäytyi lopulta hyyyyvin dramaattiseksi. Lääkärin ei tarvinnut paljon muuta tehdä kuin ottaa stetoskooppi esiin niin koira alkoi jo kiljua kaiken varalta... Mitään neurologista vikaa koirasta ei löytynyt, siispä seuraavaksi rauhoitukseen ja selkäydinnestenäyte ym. tutkimukset tekemään.
Parin tunnin jälkeen saatiin selvyys missä mennään. Ei aivokalvontulehdusta, mutta 3. niskanikama selvästi poikkeava ja aiheuttaa kivut. Kaikki muu koirassa oli kohdallaan ja nyt sitten seuraillaan miten tämän ominaisuuden kanssa normaali elämä alkaa sujumaan. Pinjahan sai jo Kajaanissa tuhdimmat kipulääkkeet ja oli melko normaali kun Aistiin päästiin tutkimuksiin, eikä kipulääkettäkään ole tarvinnut ottaa enää pariin viikkoon. Jos oireita tulee jatkossa vain harvoin, ja ne saadaan nopeasti pois lääkityksellä, ei leukkausta tarvita. Toivottavasti tuo nyt pysyy kivuttomana jonkin aikaa ja vältytään toistaiseksi kirurgin veitseltä, koska melkoinen kustannettava tuo operaatio on.

Nyt täällä ollaan parhaillaan lääkärin määräämällä pakkolevolla. Remmilenkkeily on sallittua, mutta pomppimista, vapaana juoksemista ja muuta hillumista pitäisi rajoittaa vielä ainakin viikon ajan. Voin sanoa että viimeinen pari viikkoa on ollut melkoista piinaa niin itselle kuin koirallekin. On tuota energiaa pieneen koiraan jonkin verran ladattu...
Tänään kävin tuon kanssa vähän pitemmällä kävelyllä, ajatuksena oli lähinnä se että jospa se saisi jonkin raitisilmamyrkytyksen ja nukkuisi loppu päivän. Alkoi vaan lenkin loppupätkällä vaikuttaa ihan päinvastaiselta ja likasta näki että se oikein latasi lisäpaukkuja korviensa väliin. Eteisessä purin tuon valjaista ja fiiiiuuuuhhhh, siellä mentiin täyttä vauhtia pitkin seiniä. Pöytäkin siinä hötäkässä meni nurin. Eli mitä tästä opimme: ei lähdetä enää toipilaan kanssa pitkille kävelyille... Nyt alkaa jo kauhistuttaa miten ensimmäiset irtijuoksutukset toteutetaan kun se jo nyt käy näin kierroksilla.

Mutta tässä olikin Pinjan osalta tapahtumat tiivistettynä. Lisättäköön kuitenkin vielä suuri kinkkuverkkoepisodi eiliseltä. Äiti ja veli kävivät kyläilemässä aattona ja toivat mukanaan kinkun. Siinä oli nelijalkaisten asiantuntijaraati tarkkaan seuraamassa operaatio Kinkkua ja olivat hyvin jyvällä mihin kinkun verkko päätyi loppusijoitukseen. Meillähän on hyvästä syystä roskis korkealla uunin päällä, koska Sella osaa avata kaikki tämän talon ovet. Kissat eivät pääsääntöisesti ole olleet kiinnistuneita roskiksesta, mutta tämän jouluinen kinkku oli ilmeisesti kattienkin mielestä jotain aivan liian hyvää että roskiksen sisällön voisi jättää tarkistamatta. Kun keittiö vähän hiljeni, kävi toinen pojista tuuppaamassa roskiksen kumoon uunin päälle, tarkisti ettei mitään syötävää ole, ja tiputteli ne kirotut verkot Pinjalle joka jo kärppänä vaani uunin edustalla. Hyvin näytti kuminen verkko koiralle kelpaavan, mitään en ennättänyt tekemään. Hyvät on ruokahalut tämän talouden greyhoundeilla...

Viime yö menikin sitten koiraa kytätessä ja vartoessa josko ne verkot jotain reittiä pitkin päätyisivät pihalle. Ei oikein houkutellut lähtö päivystykseenkään, juurihan siellä edellisenä yönä käytiin Pörri-muorin kanssa kääntymässä. Pörrillä tuli lopulta 16 vuoden ikäisenä kilometrit mittarissa täyteen ja mummeli nukkui pois matkalla klinikalle. Hiljaista on kun ei ole enää kukaan komentamassa että nyt pitäisi saada (taas) ruokaa. Tai avittaa uunin päälle lämmittelemään vanhoja tassuja, ja syömään vähän lisää. Hyvää matkaa vanha ystävä. :'(

Nonniin. Tämä on taas näitä päiviä kun lemmikin omistaja nauttii elämästään täysillä. Eilen aloitti Pinja aamun hyvissä ajoin ilmoittamalla että just nyt pitää päästä pihalle, ei se mitään että ollaan nukuttu ehkä viisi tuntia. Ruokin samalla vaivalla hevosen ja huomaan että Heili on aloittanut jo edellisenä päivänä näköjään talvikautensa rymäyttämällä heinien perässä aidasta läpi, enpä huomannut illalla pimeässä. No korjataan aita. Tastataan sähköpaimen. Näyttäisi lyövän. Menen takaisin nukkumaan. Puolen tunnin jälkeen olen jo semmoisessa lupaavassa horteessa kun pihalta kuuluu jymps-jymps. Sitten on hiljaista kunnes kuuluu lisää tömpsettä ulkoa. Koira saa pömelin. Lisää tömpsettä ja vilkaisen ikkunasta ulos juuri sopivasti nähdäkseni kavioeläimen viuhahtavan tukka putkella pitkin metsää talon taakse.
Noh, samapa tuo kait on jo sitten "herätä". Saappaita jalkaan ja hevosta houkuttelemaan pois männiköstä. Hevonen talliin, korjaan aidan, vaihdan jäätyneeseen maahan uuden tolpan, testaan sähköt (toimii ehkä), testaan sähköt uudelleen (TOIMII) ja päästän hepan hienoisella varauksella uudestaan pihalle. Töihin lähtiessä kavioeläin on edelleen aidan oikealla puolella ja aitakin näyttää sen verran pätevältä että uskallan poistua kotoa.
Illalla myöhään kotiin palatessa käy ilmi että kavioeläin on kuin onkin lähtenyt hankkimaan itselleen ruokaa aidan toiselta puolelta. On huomaavaisena avannut mulle pihaportinkin. Tulee ihan kiltisti talliin kun käyn vähän vinkkaamassa että täältä pääsee pihan puolelle. Koirat on olleet sentään jokseenkin eläimiksi. Ei mitään kovin isoja sotkuja. Käyn postilaatikolla rekkujen kanssa, mahtavaa, pitkään odotettu Supernaturalin viimeisin tuotantokausi siellä odottelee dvd-boxin muodossa. Jätän boxin pöydän päälle odottamaan seuraavaa päivää.

Seuraava päivä koitti ja tulin töistä kotiin tässä jokin sitten, koirat luikahtivat pihalle ja olohuoneeseen kävellessä katsoin että sohvan päällä on jotain askarreltu. Oli sen verran atomeiksi pieni sininen jotain silpunnut etten aluksi edes tajunnut mitä katselen. Sitten löytyi pahoinpidelty dvd, toinen, kolmas (yhtä en ole edelleenkään löytänyt käsittelyn jäljiltä. Syöty kirjaimellisesti?)...........no se siitä dvd-boxista sitten. -.-
Mutta miten VOI olla mahdollista että kaikista maailman asioista juuri TUO piti ottaa käsittelyyn???? Täälläkin kun vähän katselee ympärilleen niin huomattavasti potentiaalisempiakin esineitä ja roinaa löytyy vastaavalta korkeudelta, kuten vaikka hyllyllinen kirjoja, pöydän täydeltä erinäistä tilpehööriä, jousi, peilipöydän rojut...
Tää nyt vituttaa jo siinä määrin ettei vitutus ole oikea sana kuvaamaan. Perkele sentään. No pieni sininen kohtasi elämänsä ensimmäisen kerran mammansa lähes täyden raivon. Pahimmat höyryt päästelin koirien ollessa turvassa pihalla.
Puuttui enää että tuo olisi vielä kussut silputun dvd-kasan päälle mutta oli siivona koirana pissannut siihen viereen. -.-

Miten tämä aika taas on livahtanut näin..? Talvihan tässä jo taas on, jestas... Eipä sillä, kaikki on kotosalla suunnilleen ennallaan ja yritetään porskuttaa nelijalkaisten kanssa päivä kerrallaan normaalin kaaoksen keskellä.

Varsa on lenkkeillyt säännöllisesti ja nyt vaihdettiin neiti talvikenkään. Loistava ajoitus etten sanoisi, lumet tuli muutama päivä kengityksen jälkeen. Nyt on kävelykuuri meneillään huonojen kelien vuoksi, mutta sen verran ennätettiin nastat alla juosta ennen polkujen jäätymistä, että nähtiin ettei suuren suurta eroa normaalin ja hokkikengän välillä ole. Kuntokin lienee hienoisessa nousussa kun juostava matka on pidentynyt, mutta ajallisesti reissuun menee jonkin verran vähemmän aikaa kuin nyt vaikka kuukausi sitten. Ehkäpä siitä vielä oikeasti ravihevonen kasvaa...
En tiedä onko tuo vähitellen aikuistumaan päin vai mistä lie johtuu että kavioeläimemme on hieman kiukkuinen nykyään. Ruokien päältä lähinnä. Hotkii ruokansa, luimii jos kesken syömisen joudun karsinassa käymään ja tarjoilipa monoakin yhtenä iltana. Seinän potkiminen syömisen aikana on kyllä jo vanha juttu ja mietinkin pitäisikö laittaa ainakin aamu- ja päiväruoat jatkossa pihalle niin edes hieman vähentyisi tuo seinän pahoinpitely.

Heilissä oli tässä jokin sitten hienoista vetelyyttä havaittavissa lenkillä, ja tähän kyllästyttyäni arvelin että taitaa varsa lenkkeillä jatkossa korvat auki niin on paremmin hereillä. Ihan hyvä teoria, mutta se millä volyymilla tämä reagoi tietylaisiin ääniin tuli yllätyksenä. Sattui olemaan pari senttiä lunta maassa ja kun ensimmäiset tilsat lensivät pressuun, katosi lähes kaikki tuntuma ohjien toiseen päähän. Kyllä, meikäläistä vietiin kilometri kuin rukkasta kapealla serpentiinitiellä keskellä taimikkoa. Sen verran oli tilanne hanskassa että sain pidettyä varsan tiellä, mutta kiittelin luojaani ettei tullut tiellä ketään vastaan...
Takaisin tullessa tilsat eivät enää onneksi ihan niin paljoa pelottaneet, ja loppu matka meni jo lähes yhteisymmärryksessä. Tämän jälkeen ollaan välillä ajeltu korvat auki, ja luukut kiinni silloin kun paskahöyryä epäilen neidin korvien väliin kerääntyneen.

Sellan jalkakin on tällä välillä operoitu. Sillähän kehittyi oikean etusen 4. varpaaseen nivelrikko erinäisten pikkukolhaisujen seurauksena. Koipi kiusasi melkoisesti ja aiheutti jo muutakin vaivaa koko ruhossa ainaisen nilkuttamisen seurauksena, joten yhteys eläinlääkäriin ja varpaan tarkastuksen jälkeen aika varpaan poistoon. Koipi on ihan ok nyt, pikkuista niiaamista on vielä, mutta haiskahtaa lähinnä siltä että vielä vieroksuu tuunattua jalkaansa, ja varoo kinttuaan vanhasta muistista. Ensi viikolla on aika hierojalle että saadaan könkkäämisestä aiheutuneet lihasjumit helpottamaan.
Pinjakin käy lihashuollossa parin viikon päästä samalla kun Sellaa hoidetaan. Mitään isompia Pinjassa ei pitäisi olla, mutta kun kyseessä on tuommoinen rymy-iita niin ei ole pahitteeksi vaikka ammattilainen ropeltaakin koiran läpi. Siitä onkin sitten hyvä lähtä vetreänä Messaria kohti.

Pinjalle löytyi päiväkoti kaupungista ja nämä reissut ovat tehneet kakaralle vain hyvää. Itsevarmuutta on tullut roimasti lisää eikä enää niin hirveästi ahdista jos on väkeä ja koiria lähettyvillä enemmän kuin yksi... Ja käytiinhän me Hailuodossa ihmettelemässä maastokisojakin, ja siellä jos missä koeteltiin pienen koiran hermorakennetta. Yllättävän hyvin tuo senkin reissun kesti, itseasiassa se oli Sella joka sitä reissua enemmän stressasi.
Maastokisojen yhteydessä kakara pääsi ajamaan myös viehettä pienen palasen. En oikein tiennyt mitä odottaa kun viehe lähtee liikkeelle, mutta hyvinhän se meni! Tarkkaa ajoa ja lopuksi viehekin tapettiin. :) Kovin pentumaista tuo laukka vielä oli/on mutta eihän tuolla ole vielä nytkään ikää kuin 9.5kk. Lähettäjä tuumasi heti lähdön jälkeen että oli pennun ystävällinen ilme kadonnut samantein kun pikkuisen viehettä ravistettiin että koira siitä älyää kiinnostua.

Missikisaharjoituksissakin päästiin käymään mätsärin merkeissä. Olosuhteetkin olivat sopivasti haastavat kun Pallohallissa oli agilitykisat samaan aikaan. Eli melua, koiria ja väkeä oli hyvin paikalla. Meillä oli tarkoitus vaan viettää niin mukava päivä mätsärissä kuin se vaan Pinjan näkövinkkelistä olisi mahdollista, ja saada koira uskomaan ettei tämä nyt ihan maailmanloppu ole ja muiden keskellä voi hengittää rauhassa...
Sanoin jo hyvissä ajoin kavereille että tulla moikkaamaan Pinjaa että tulee likalle hyvä mieli. Hoitotätikin saatiin paikalle ja sehän oli pienen koiran päivän kohokohta. Tuo ei ensin kaiken hälyn keskellä tajunnut kuka tuli paikalle, mutta kun se lamppu pään päällä viimein syttyi saatiin kunnon ilohepuli aikaan. Joku on hieman tykästynyt hoitotätiinsä. :D

Varsanäyttelyssä.

No huhhuh...kyllä se on tämä hevosurheilu kaikissa olomuodoissaan aikamoista touhua. Kokonaista kaksi näyttelyä takana mutta sanoisin, että suuri vitsihän tämä on arvostelutilaisuutena. Väittää kattojärjestö mitä lystää, mutta et sinä vaan voi saada hevosellesi puolueetonta arostelua jos arvostelevat tuomarit tietävät arvosteltavan hevosen nimen ja taustat.
Mutta tulipahan taas käytyä, ja hyvää kokemusta varsalle siitä että edelleen on muutakin elämää kuin tämä peräkorpi kotona... Pikkuisen tuo oli paikan päällä hermostunut eikä koko päivän aikana ottanut yhtä ainutta rentoa askelta. Lisäksi paikallaan seisominen on tuolle niitä haastavimpia tehtäviä elämässä ja myös näytti sen. Heili kun on tottunut siihen että ollaan aitauksessa/tallissa ja rentoillaan, tai tehdään konkreettisesti töitä (mikä ei kylläkään tarkoita päättömänä sinkoilemista pitkin kankaita).
Näytelmä-urakka alkoi eilen illalla varsin lupaavissa merkeissä: varsaa puunatessa ja kiillotellessa tuo onnistui korkkaamaan valjastuspaikan kynnykseen kenkänsä. Lauantai-ilta. Hmm. No eipä kannata vaivautua soittelemaan kengittäjiä läpi josko joku viitsisi tulla lyömään kengän takaisin paikalleen. Kait sieltä raviradalta löytyy joku joka saa kengän oikaistua ja paikalleen? No ei löytynyt. Sitten vielä soittamaan vakkarikengittäjälle hevonkuuseen jotta viitsisitsäkehtaisitsä tulla käymään raviradalla puolentunnin varoitusajalla? Yllättäen järjestely onnistui ja ihan viimeisellä kellonlyömällä ennen arvosteluun menoa oli tehty jonkin sortin kengän paikalleenlyömisen ennätyslukemat, ja vain pienen tupinan säestyksellä.
Itse arvostelutilaisuus meni miten meni. Suuria odotuksia ei ollut, mutta en minä nyt ihan nuin paskaa tulosta jalkojen ja liikkeitten osalta odottanut. Vain 6 pistettä molemmista osa-alueista? Pitihän tässä kohtaa nyt nauraa? Liikkeiden osalta todettiin tuomaristossa että takaliikkeet lyhyet ja jäykät. Siis häh..? No, ei se ilmeisesti ollut ihan nappisuoritus ja pikkuisen otsa rypyssä vein hevosen valjastuskatokselle odottelemaan jatkoa, ja mietin että olenko näin puusilmä etten ole huomannut hevosen kipeytyneen ajosta? Sitten alkoi selän takana käydä lorotus ja selvisi se lyhyen ja jäykän askeleen syy. Kuka sitä armottomassa kusihädässä pystyy kovin irtonaisia liikkeitä esittelemään? ;D

Hetki ennen sirkusloikkaa...

Ja tässäpä vielä tämä arvostelu:

Kajaani 29.9.2013 E.V. Hayley
TYYPPI: Erittäin hyvä,  9.
RUNKO: Suhteellinen runko, pitkä kaula, korkea säkä, korkea hännäntyvi, hyvät reisilihakset, 9.
JALAT: Etujalat väljäasentoiset, löysät takapolvet, kaikissa jaloissa pitkät vuohiset, takajaloissa pystyt, 6.
KAVIOT: Hyväsarveiset kaviot, 8.
KÄYNTI: Ej väljä, tj ahtaanlainen jäykkä lyhyt, 6.
RAVI: Ej väljä, tj väljenee, jäykkä ravi, 6.
HUOM. 2mm yläpurenta.

Tämmöistä voisi olla aina syksyllä: aurinkoista, lämmintä, ja turistit ovat häipyneet koteihinsa (ainakin suurimmaksi osaksi). Heili ja Pinja ovat molemmat omilla tahoillaan opetelleet missikisoihin liittyviä pyörähdyksiä ja poseerauksia ja ainakin vähän ollaan edistytty.
Pinja kävi lisäksi sulkeisleirillä Ristijärvellä ilman minua, ja jotain näyttää kakara sillä reissulla oppineen. Itsevarmuuttahan tuo tarvitsee rutkasti lisää, mutta parempaan päin ollaan taas menossa. Ensimmäiset julkiseenkin levitykseen kelpaavat poseerauskuvat saatiin viimein aikaan. :)

Pinja 7kk.

Niin tosiaan, Heilin näyttely se vaan lähestyy. Pari viikkoa vielä ennätetään harjoitella, mutta nopeastihan tuo näyttää oppivan uudet asiat. Narussa juokseminen oli jostain syystä hankalaa. Varsa oli pikkuisen pihalla tuosta touhusta alkuun ja ihmetteli että mihinkäs tässä nyt muka on kiire? Löytyi se ravivaihdekin sitten kuitenkin, ja lopulta vauhtia alkoi olla vähän liikaakin ja pari pientä pukkihyppyäkin nähtiin...

Talliakin tässä ollaan naapureiden avustuksella tuunailtu ja nyt on kunnollinen lattia karvinassa! Jännityksellä odottelen kaivautuuko tuo pikku apina betonistakin läpi, taipumusta kuopimiseen nimittäin on. Joka kerta yhtä mukavaa aamulla aloittaa karsinan siivous kun karsinaan on ilmestynyt muutama metrinen kraateri. No loppuu ainakin hiekasta johtuva pölyäminen tähän.

Laitetaanpa vielä kuvapäivitystä puuhkaeläimistä, Pörriä kamera ei tavoittanut enkä usko että muori olisi kovin arvostanut olkipaalien päällä kiipeilyä. Niin ja onhan tässä nyt todistusaineistoa kavereille ja lapsilleen: kyllä meillä edelleen asuu keltaisia kissoja (osaavat vaan liueta näkyvistä kun kuulevat että vieraita tulee).

Jahas. Se on sitten syksy. Eikä niin mitään olla saatu kotona tehtyä, ei elukoitten kanssa saati että tontti ja mökki alkaisivat olla asutun näköisiä... Vuorokaudessa voisi ihan hyvin olla pari ylimääräistä (valoisaa) tuntia, että kaiken ennättäisi tehdä.

Heilin kanssa ollaan aloitettu säännöllinen lenkkeily ja vähitellen pidennetään reissujen pituutta. Minuuttien puolesta vähän kauhistuttaa että ollaanko lenkillä liian kauan (täällä kun pitää 10-15 minuuttia kävelyttää ennenkuin voi hölkkää lasketella), mutta tänään kellotin sen juostavan osuuden ja taitaa itseasiassa olla ihan ok määrä. Sitten pitäisi käydä samainen lenkki ajamassa ilman hevosta ja antaa auton matkamittarin raksuttaa niin tietäisi nuo kilometritkin mitä Heilille kertyy.
Hyvin tuo edelleen toimii, mitä nyt joskus tulee nuita varsan pikku pokkurointeja... Kengityksen jälkeen sattui oikeastaan ensimmäinen ja tähän mennessä ainut episodin tapainen. Kengitys meni odotettua peremmin, mutta kenkiin tottumattomana tuo napsautti lenkillä ensin kannan auki, mistä seurasi että varsa säikähti, mistä seurasi että Valtanen meinasi saada monosta (siinä kovin pitkältä tuntuva pala mentiin oikeaoppista pukkilaukkaa). Ja edellämainitusta hyppelystä seurasi vielä ihan kunnon vekki toiseenkin etuseen ja näitä reikiähän sitä nyt vielä hoidetaan kuntoon. Ei mitään pahoja haavoja, mutta aikansahan se ottaa että paranevat. Noh, seuraavalla lenkillä olikin jo sitten putsit edessä (tuntui vähän hätävarjelun liioittelulta, mutta vältytäänpä ainakin monotuksilta ja turhilta haavoilta).
Laitetaan nyt vielä tänne muistiin kun kerran tuli kengityksen yhteydessä nuita mittoja Heilistä otettua: säkäkorkeus n. 152cm ja takaa 156cm. Popot ovat 2-kokoa! :)

En muista mainitsinko jo aiemmin, mutta nyt se on vihdoin tehty: piha on aidattu. Ihan voittaja-fiilis, koirat pysyy pihassa eikä tarvitse koko ajan neuroottisena kytätä tietä jotta meneeköhän tuolla joku vai ei. Aidan tekoa motivoi kummasti myös tuo Pinjan taipumus jahdata autoja, terveelliset harrastukset näillä nykyisillä koiranpenikoilla... Vähän nuo alkuun luimistelivat aidan suhteen, mutta kyllä tuo alentaa stressitasoa kummasti kun koirat voi olla pihalla niin paljon kuin haluavat eivätkä häviä pihasta nuin vaan.

Pinjan kanssa ei olla nyt hankalien työvuorojen vuoksi päästy harjoituksiin muitten sekaan, ja pienellä kysymysmerkillä on nyt tuo Messarin näyttely. Kun siis mitä järkeä on lähtä keskenkavuisen kakaran kanssa (joo no niinhän ne on nuo muutkin junnut) tuonne asti jos sillä ei korvien väli vielä kestä tuommoista painetta? Maalla on kiva ja helppo kasvattaa pentu, mutta huomattavasti helpompi on saada se pentu kestämään meteliä, väentungoksia, toisia koiria ym. ym. ym. kun asuu kaupungissa. Kyllä tuosta vielä reipas koira kasvaa, mutta tällä hetkellä teettää melkoisesti töitä.

Sella on ollut hieman vaisu viime aikoina. Tuntuu että kun 8 vuotta tuli mittarissa täyteen niin tuosta tuli kirjaimellisesti veteraani, kertaheitolla. Kyllä se penikan kanssa riehuu edelleen, mutta kipeytyy todella helposti. Toisesta etusesta on ollut varvas jo jonkin aikaa huonona, neiti on ottanut kyseiseen varpaaseen elämänsä aikana jonkun osuman liikaa ja haiskahtaisi nivelrikolta. Tällä hetkellä ei ole ontumaa, mutta pitänee tuo varvas poistaa jos tuo kovin klenkaksi muuttuu vielä. Liekö sitten tuo varvas syypäänä jomotuksineen sitten tuohon vaisuuteen. Vasen lapa ja selkä oli aamulla melkoisessa juntturassa ja tovi sitä pehmiteltiin. Hieronnan alussa vasemman etusen eteenvientiä ei voinut edes ajatella, mutta onnistuihan se sitten lopuksi. :) Pitää ottaa nuo venytkset ja hieronta nyt säännölliseksi toimenpiteeksi, voi olla että kuvittelin vain, mutta kulkeminen portaissa ainakin näytti helpommalta nyt.

Vähän olen laiska näitä kuulumisia päivittämään, mutta yritetäänpä taas. Heili tosiaan kotiutui viime sunnuntaina ja siinä heti kävi ilmi että polle on päässyt kasvamaan ainakin osasta valjaistaan ulos joten ensimmäinen ajoreissu siirtyi seuraavalle päivälle.
Päävehkeet oli se suurin ongelma, ja uusia vermeitä piti lähtä Hyrynsalmelta hakemaan. Pitempi sekki löytyi, mutta se kitarauta jota ihan asioikseni lähdin etsimään oli sielläkin joutunut siihen kuuluisaan Jemma-nimiseen paikkaan... Noh, aikamme etsittyämme löytyi kuin löytyi kitarauta, mutta näytti olevan kokoa suomenhevonen joten se siitä sitten ja totesimme että taitaa olla helpointa ja kivuttominta että suuntaan vielä kotimatkalla valjaskauppaan. Pistää kyllä miettimään jotta kuinkahan monta mustaa aukkoa tältäkin tontilta löytyy, koska olen aivan varma että tästäkin taloudesta joskus löytyi sekki ja kitarauta. Samoin Hyryllä oli joskus koko liuta erinäköisiä kitarautoja, ja nyt ei ainuttakaan. Käsittämätöntä..! Samoin kuolaimia ei meinnaut kotoa löytyä yksiäkään sopivia, vaikka tiesin että niitäkin on ainakin puolenkymmentä ollut nurkissa pyörimässä (huom. yhdelle hevoselle).
Niin se ajo. Jos se ei vielä ollut selvää, niin ihan pikkuisen arvelutti lenkille lähtö. Ei oikeastaan jännittänyt, mutta... Odotin että liikkeelle lähdetään tukka putkella ja ensimmäisessä tiukemmassa käännöksessä tulee vähintään kuolema, mutta mitään draaman aineksia ei saatu. Suurin säätö taisi olla nuitten sopivien vermeitten hakeminen... Parempi varmaan kun pitäisin suuni kiinni (smurffin laki nääs) mutta on kyllä helevetin fiksu varsa. Tuolla metsän läpi pujottelevalla kinttupolullakaan körötellessä ei ollut mitään hätiä, hyvin pelasi ohjaus ja tarvittaessa jarrut. Hyvää työtä ovat Vieremällä varsan kanssa tehneet, tästä on helppo meikäläisen jatkaa.

Ok, kokeillaan nyt vielä kerran. Sitä SERTiä. Kasvattaja olisi varmaan mielissään vaikka Sella ei olisikaan... Joensuuhun oli ilmoitettu viisi greyhoundia ja mietin mitenkähän suuret mahdollisuudet meillä on taas tuoda kotiin päivän päätteeksi vara-valio. Lähteminen kotoa aamulla oli tyypilliseen tapaan nihkeää ja Sella otti heti perille päästyämme naamalle stressihymyn (jota ei ainakaan auttanut se kun jouduin neidin tuuppaamaan hetkeksi häkkiin), mutta rauhoittui onneksi kun oltiin aikamme näyttelypaikalla patsasteltu.
Sella ei ole oikein koskaan ymmärtänyt mitä hohtoa näyttelyissä on (no eipä tuota voi suuremmin moittia...), mutta nyt se vaikutti alun jännittämisen jälkeen ihan hyväntuuliselta eikä käynyt edes kiukuttelemaan. Vähän ennen kehää selvisi vielä että kaikki muut kehään ilmoitetut koirat ovat uroksia, mikä vähensi kyllä huomattavasti paineita, mutta eihän se tietty sitä tarkoita että koira sen tarvittavan SA:n pokkaa. Mutta pessimistihän harvemmin pettyy, ja sieltähän se viimeinen SERT viimein saatiin ja Sellu kukkeassa 8 vuoden iässä synttäripäivänään valioitui.
Tämä tulos olisi minulle vallan hyvin riittänyt, mutta ROP-veteraani-kehässä likka kipitti yllättäen voittoon. Siis täh? Sella? Ja jos tuo ei yllättänyt niin ROP-kehä viimeistään. Ajattelin että voiton on pakko mennä urokselle, mutta kun liikkeelle lähdettiin niin kävi ilmi että Sellalla on jostain jumalan syystä joku hyväntuulisuus/reippauspuusta meneillään... Tuo on aina ollut kehässä semmoinen perässä vedettävä luimukorva, mutta nyt ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla mahdollisimman vähän häiriöksi. Ja niinhän siinä kävi, että reippaasti liikkuva veteraani näytti nuoremmilleen mistä kana pissii. Eipä olisi voinut valioituminen paljon hienommin tapahtua. :D Hyvä Sella.

Sella ja VSP Ina's Fashion Aristocrat, tuomarina Jose Tomas Delgado Cabezas, Espanja.

© Pirkko-Liisa Marttinen

Pinjan kanssa meillä on vielä paljon tekemistä näyttelyharjoitteluiden merkeissä, eikä yleinen sosiaalistaminenkaan pahaksi olisi. Toiset koirat alkavat olla ihan ok, mutta pitänee taas lähtä täältä landelta katselemaan kaupunkimaisemia ja yleistä hälyä. Sunnuntaina olisi raviurheilua luvassa ja sinne otetaan matkalta mukaan myös Pinja kaveri, Leija-venakko. Sella lupasi lähtä mukaan henkiseksi tueksi kakaroille jos saa palkkioksi ainakin yhden grillimakkaran.
Tuore veteraani onkin ollut yllättävän hyvä malli penikalle esimerkiksi kaupungissa. Sella kun ei välitä liikenteen hälystä tai ihmisistä mitään niin Pinjakin lompsii sitten ilman isompia jännittämisiä perässä.

Heili on palailemassa kotinurkille. Ajo-opetus on kuulema siinä pisteessä että minunkin kuulema pitäisi pärjätä sen kanssa. Saanen hieman epäillä, mutta jospa tässä varsan valmennuksessa päästäisiin alkuun ilman isompia draaman aineksia. :/