Wihiii! Hevostelun mukavampiinkin puoliin aina välillä törmää, ja toisinaan voi jopa sanoa että edistytään. Heilin takaa-ajo aloitettiin tänään ja likka yllätti kaikki positiivisesti. Ensimmäisellä kierroksella oli pientä satunnaista pokkurointia mukana, mutta mono ei lentänyt! Vaikka kaikki menikin hyvin, pukkasi tammalle pieni jännityshiki päälle. Päätimme kuitenkin että iltapäivällä käydään vielä uusi lenkki samalla kokoonpanolla, että päästään kunnolla alkuun. Täällä kun ei liikaa ole varsan koulutukseen apukäsiä tarjolla niin tehdään nyt sitten edes tämä kunnolla...
Iltapäivän reippailut sujuivat vieläkin paremmin, eikä meidän taluttavien yksilöiden tarvinnut käännöksissä auttaa käytännössä ollenkaan. Pari kertaa piti hieman hillitä vauhtia, mutta muutoinhan tuo lompsi eteenpäin kaikessa rauhassa ihan tyytyväisen oloisena. Huomenna pitänee selvitä ohjien perässä keskenäni, mutta tästä se ravihevosen ura lähtee vähitellen varsalla käyntiin.
Valjastuksesta tuo ei välitä mitään (nythän ei sitten vielä tässä vaiheessa puhuta kärryistä sanaakaan...) ja yleisesti ottaen käsittely on ollut huomattavasti helpompaa vieroituksen jälkeen.

Samalla kupilla.

Pinja se kasvaa vauhdilla. Pientä takapakkia painon kehityksessä tosin otettiin pari viikkoa sitten ripuloinnin vuoksi. Mikä lie pöpö, mutta kyllä se imaisi pienestä koirasta kaikki ylimääräiset grammat hetkessä. Mikään ei pysynyt sisuksissä, ja yöt meni ulkona hypätessä ja kuraa lattioilta siivotessa. Edelleen ihan käsittämätöntä miten pirun nopeasti tuommoinen rääpäle kuihtuu silmissä kun tauti iskee.
Kolmatta kurapäivää ei enää voitu katsoa, vaan soitin lääkäriin jonne päästiinkin parin tunnin päästä näytille. Tiputukseen tuota ei vielä tarvinnut laittaa, mutta lääkekuuri tuli tarpeeseen. Penikalla alkoi onneksi jo samana iltana olo kohentua ja yöllä saatiin ihan nukkuakin jokunen tunti. Hitaasti vaan tuommoisen jälkeen saadaan menetty elopaino takaisin (toista se on meikäläisellä itsellä). Se mikä parissa päivässä katosi, saatiin vasta parin viikon päästä takaisin.

Hullukorvien paluu.

 *Huoh* Kait se alkaa allekirjoittaneella ikä painaa, mutta salaa toivon että pentu jo kasvaisi aikuiseksi. Ja nukkuisi pikkuisen pitemmät yöunet. Meillähän on ollut viimeisen kuukauden ajan herätys viimeistään klo 06.00 ja jos et viimeistään sillä hetkellä pomppaa sängystä ylös ja pennun kanssa pihalle niin sehän on sitten oma voivoi mitä lopputulokseen tulee.
Sosiaalistumaankin pitäisi. Siis pennun, minä olen jo menetetty tapaus sen suhteen. Tänään suuren järkytyksen aiheuttivat varsan kouluttajat (pitäisi oikeasti alkaa näyttää kakaralle muutakin maailmaa kuin tämä pöpelikkö), jotka ihan varoittamatta vaan ilmestyivät pihaan. Sellakin joutui hälytyshaukun tekemään pihassa, luuli varmaan että vievät meidän varsan. Pinjaa taasen jännitti ihan tolkuttomasti ensimmäinen kohtaamansa miespuolinen hyypiö sitten kasvattajan. Hetken houkuttelun jälkeen pieni sininen kuitenkin reipastui ja kävi asianmukaisesti moikkaamassa tulijat, eihän se nyt mikään lapanen kuitenkaan ole. ;)

Nyt koitti kovat ajat pikku Heilille. Napanuora on katkaistu ja maitobaari muutti Lapinlahdelle. Ja olihan tuo jo korkea aika. Caneli alkoikin jo näyttää aika ajoin melkoisen väsyneeltä, vaikka kukapa ei kun tuommoista nulikkaa joutuu hoitamaan 24/7...
Ensimmäisen päivän varsa vietti tallin puolella, ihan vaan vahinkoja välttääkseni, mutta seuraavana päivänä palattiin normaaliin päivärytmiin. Odottelin melkoista showta alkavaksi, mutta yllättävän rauhallisesti tuo on vieroituksen ottanut. Pikkuisen huuteli ensimmäisenä päivänä ja oli vähän levoton mutta nythän tuo on jo rauhoittunut kummasti. Onhan se riepu vähän pallo hukassa vielä kun pitää näistä hevosen arjen haasteista selvitä omin päin, mutta tosiaan yllättävän hyvin tämä on sujunut.
Canelia pitää kyllä kesällä käydä moikkaamassa, näkee samalla miten se on palautunut varsastaan... Likka oli kuulema aiheuttanut uudessa/vanhassa paikassaan hienoisen härdellin ja naapuriaitauksen nuoriso oli sählätessään onnistunut sotkeutumaan lankoihin ja ties mitä. Toivottavasti siellä nyt alkaa hommat palautua normaaleiksi vähitellen. Sen verran tallin pitäjä mainitsi että oli jossain vaiheessa Canelin saapumispäivänä alkanut ihmetellä miksi tamma kävelee niin hankalan näköisesti. Kyllä minä varoittelin että pitää nuita sen tissejä seurailla, kun varsa vielä imee. Yllätys se kuitenkin oli minullekin että maitoa oli irronnut 1.5 litraa...

Pikku-koira se vaan kasvaa, ja nyt siitä on alkanut kuoriutumaan ehta kenguru. Työviikolla täällä oli aikamoinen hulina päällä ja nukkuminen oli harvinaista herkkua. Virtaa on paikka paikoin vähän liiankin kanssa ja sitähän pitää tietty parhaansa mukaan purkaa joko Sellaan, kissoihin (Pinjan lempparia!) tai minuun (yöllä tietenkin ettei kukaan varmasti saa nukkua). Ja kun pennun iltavillistä selvitään niin kissat aloittaa omat bileensä. Minä niin odotan sitä päivää että yöt alkaa olla kissojen kannalta riittävän leutoja...
Tänään on ollut hieman helpompi päivä kun on ollut aikaa touhuta näitten huligaanien kanssa ja ollaan oltu paljon pihalla. Ulkoilu varsinkin on ihan mahtavaa, siitä kun seuraa lähes välitön raitisilmamyrkytys ja pentu sammuu miltei heti kun ollaan tultu takaisin sisätiloihin. Toistan vielä: mahtavaa!

Hetki paikallaan!

...mutta vain hetki.

Kenguru-bonus.

Kuten näkyy, pentu on haettu kotiin. Tähän väliin pitää sanoa KIITOS Tammisille Pihtiputaalle kun auttoivat penikan kuskaamisessa Helsingistä lähemmäs Kajaania. Onhan siinä vissi ero ajella samoilla silmillä parisataa kilometriä suuntaansa kuin 550km...
Kotimatka meni ihan mukavasti sen jälkeen kun pentu väsyi osoittamaan mieltään sikaosastossa. Ihmeen paljon mahtuu ääntä pieneen koiraan, mutta ainakin allekirjoittaneen hereilläpysyminen oli taattu. Kotiväki oli hieman hämmentynyttä kun yöllä rymysin boksin ja pennun kanssa tupaan. Rauhoittuivat kuitenkin aika nopsaan koko lauma, ja pentu nukkui vieressä loppuyön.
Ensimmäiset pari päivää totuteltiin uuteen paikkaan, ja vähän näytti pientä jännittävän ja stressaavan uusi ympäristö. Ulkoilu aiheutti syvän, syvän järkytyksen mutta pian siitäkin selvittiin ja tätä nykyä pikku Pinja kuvittelee olevansa maailman nopein ja ketterin vinttikoira... Menossa ei paikka paikoin ole järjen hiventä, oltiin sitten sisällä tai ulkona. Ja voin sanoa ettei Sella auta asiaa tipan vertaa...
Outo ilmiö muuten Sellassa: tähän asti se on näyttänyt omaan silmään vetreältä ja nuorelta, mutta pennun asetuttua taloksi likka näyttää vanhenevan silmissä. Se on rankkaa tuo pennun kanssa eläminen...
Toistaiseksi kakara viettää työpäivät omassa yksiössään. Tuo on niin pieni rääpäle, ettei Sellan tarvitse kuin vähän huitaista etusella niin kakara lähtee lentoon. Samoin kissoihin ei vielä tässä vaiheessa ole suuremmin luottamista etteivätkö saattaisi jotain todella typerää saada päähänsä. Niinkuin vaikka alkaa kimpassa pullistelemaan pennulle kuten tässä joku päivä sitten. Kun ei ole munaa yksin mennä ilmaisemaan itseään uudelle tulokkaalle niin haetaan sitten toinen pölkkypää kaveriksi. Miehet..!
Muutaman kerran olen tässä manannut, että olisi Risto vielä saanut olla täällä pentua opettamassa. Papparainen kun oli vähän fiksumpi otteistaan kuin Sella. Nyt ei tosiaan auta muu kuin vahtia nuitten touhuja ja pää saa pyöriä kuin pöllöllä että näkee kaiken mitä tapahtuu. Ketteryydessä Pinja on ihan toista luokkaa kuin Risto saman ikäisenä. Ripahan ei päässyt matalallekaan sohvalle ilman apua, tuo taas miltei onnistui hyppäämään divaanin päälle tänään. Ja kiipeää portaita heti kun silmä välttää (alastulo valitettavasti tapahtuu painovoiman avulla).
Syömisen suhteen oli alkuun ongelmia, uusi paikka ja liika höyryäminen kaiken perään lienevät olleen syypää tähän ilmiöön. Tänään pöperöt ovat kuitenkin maistuneet ja nyt pötköttelevät Sellan kanssa sohvalla ruokalevolla. Eli päivän ainoa hiljainen hetki menossa, uskokaa huviksenne että otan näistä minuuteista kaiken hyödyn irti välikuoleman merkeissä. :)

Seitsemän tunnin ajomatka Riston kasvattajan luo Helsinkiin muutama tunti yöunta takana, ach..! Hieman pökerryksissä autopilotti päällä onnistuin jälleen kerran ajamaan aivan viime metreillä harhaan (mutta sitähän osasi odottaa, vai mitä?), mutta mitäs pienistä. Raskas matka ja väsymys unohtui erinomaisen nopeasti kun vastaan lehahti vankka pennun tuoksu ja pieni hyeenalauma tuli tekemään tuttavuutta.
Reippaan oloisia penikoita koko lauma, mutta joukosta erottui melko nopeasti omaksi suosikikseni pieni sinibrindle narttu. Pääsiäisen aikoihin pitäisi pentu hakea kotiin, toivottavasti tämä apinalauma ottaa penikan siivosti vastaan.

 

Niinhän siinä kävi, että Tristanin kohdalla piti tehdä se raskain mahdollinen päätös jota tässä on jo jonkin aikaa mielessä joutunut pyörittämään. Kesä tuntui olevan papparaisen kannalta turhan kaukana vielä, mutta en kuitenkaan ollut ihan näin nopeaan lähtöön varautunut.
Viikko sitten alkoivat mahaoireet ja pari päivää tilannetta seurattuani lähdettiin eläinlääkärin näytille. Röntgenkuvista kävi ilmi, että pojalla on vatsaontelossa iso kasvain joka painaa sisäelimiä jo melkoisesti. Ajoin vielä kotona käymään koira mukanani, lääkäri oli sitä mieltä että katsotaan nyt vielä viikonlopun yli jos sillä olo kohenisi vielä. Kotona Tristanin huono olo ja kivut kuitenkin nopeuttivat päätöksen tekoa nukuttamisen suhteen ja ajelimme myöhään illalla takaisin lääkärin luo. Pappa käyttäytyi loppuun asti niinkuin herrasmies, tervehti henkilökunnan viileän kohteliaasti ja lopun ajan rauhoitteli enemmän minua kuin minä koiraa. Voiko koiralta enempää toivoa?

Sisuuntuneena varsan muuttumisesta villihevoseksi keräsin itseni, vetäisin henkeä pari kertaa ja läksin talutuskierrokselle (turvakenkien kera) kauhukakaran kanssa. Ensin pieni kierros tarhassa neuvotteluiden merkeissä, sitten pois pihasta hienoisten pokkurointien kera ja pikamarssia puoli kilometriä tietä pitkin. Vaikka edistystä edelliseen kertaan nähden oli selvästi havaittavissa, ei se kuitenkaan tarkoita etteikö olisi hiki tullut molemmille. Paluumatkalla alkoi jo melkein väsyttää. Ja varsa vaan pörrää ja askeltiheys kiihtyy koko ajan. Vasta viimeisellä neljänneksellä tuosta reissusta alkoi tulla semmoinen olo, että minä talutan eikä varsa. Tämän itselleni todistaakseni päätin tehdä pari pikku ympyrää tiellä, ja sehän sujui kaikessa rauhassa.
Pihan lähellä alkoi tallista kuulua emän huutelua ja villihevoskohtaukselta ei ihan vältytty. Tuolla on kyllä ollut eirttäin vahva taipumus hypätä pystyyn jos jokin alkaa ahdistaa, toivottavasti tuo piirre alkaa vähitellen väistyä.
Lisää talutusharjoituksia ollaan nyt pyritty tekemään aina kun mahdollista, ja nopeasti näyttää asiat palautuvan pollella korvien väliin. Kävelykin alkaa pienestä jännittämisestä huolimatta olla kävelyä eikä kipittämistä. Kenguruloikkaa mennään välillä, mutta vaikuttaisi olemaan vähenemään päin. :)
Hevoset vuorottelevat tätä nykyä ulkoilun suhteen. Osittain siksi, että Heili on mestari karkaamaan aitauksesta ja osittain siitä syystä että näiltä on nyt korkea aika katkaista napanuora. Maitobaarissa on siis anniskeluaika loppumassa.

Näissä merkeissä jatketaan kevään odottelua, muutaman viikon päästä ollaan jo toivottavasti aurinkoisemmissa keleissä nuuhkimassa pennun tuoksua Helsingissä.

Pitäisi varmaan yrittää reipastua. Ihan yleisesti. Varsan toinen huoltaja oli tänään käymässä ja saatiin päähämme reippailla varsan kanssa. Katsos kun nythän tämä käy helposti kun on toinen apuna ensin erottelemassa hevoset aitauksen puolelta jne. No se oli hyvä idea siihen asti että Caneli oli laitettu talliin ja lähdin taluttamaan Heiliä pois pihasta. Tässä vaiheessa Caneli nousi täyteen höyryyn tallin puolella ja aiheutti saman reaktion varsassakin. Kyllä siinä taas yritettiin viedä ihmistä pöpelikköön ja taannuttiin pikkuvarsan tasolle osaamisen suhteen. Tulee muuten olemaan pitkä tie ennen kuin tuon pikku apinan kanssa päästään ensimmäisen kerran onnistuneesti ajamaan. Lopulta talutettiin kahdelta puolelta että varsa tajuaa kenen tässä on tarkoitus viedä...

Heili marraskuun lopulla.

Caneli ja joulukuun hirviöpakkaset.

Koirien kanssa ei olla mainittavammin harrastettu ihan hetkeen. Kotitöitä ja tallia siivotessa aputassut ovat kylläkin häärineet kaverina ja komentavat hevosia jos aitauksessa aletaan vouhottamaan. Ristossa suurta huolestumista on aiheuttanut se, että häviän toisinaan aitauksessa olevan pyöröpaalin taakse pois näkyvistä ja hevoset jäävät minun ja Riston väliin. Haukkuminen lakkaa joksikin aikaa kun muistan välillä huudella jotain joutavaa takaisin. :)
Nyt oli myös pitkästä aikaa koiranäyttely ilman että oma koira olisi ollut mukana. Sain kuitenkin lainakoiran serkulta kehään viestäväksi, joten ei tämä nyt ihan turistireissuksi mennyt. Aamulla käytiin totuttelemassa tuomarikollegion merkeissä miten karjakoira istuu näppeihin, ja äitiähän siinä alkoi hyvin pian tulla ikävä. On nuo kyllä niin yhden ihmisen koiria, ettei tämmöiselle vieraalle akalle paljoa huomiota herunut. Alku oli sen verran tahmea, että oli pakko vielä varmistaa ennen virallisen kehän alkua omistajalta, jotta oletko aivan varma ettet mene itse tuonne kehään. Vastaus oli sen verran painokas "en todellakaan mene", ettei mitään jäänyt epäselväksi. Onneksi ei enää tuo kehään meno jännitä (ja tiedossa oli että Motti ainakin liikkuu hienosti, oli narun päässä kuka vaan), joten sitten vaan menoksi. En minä karjakoirista tajua sen enempää kuin että tunnistan rodun sen nähdessäni, joten mitään odotuksia ei ollut menestymisen suhteen. Ajattelin vaan että jos se nyt edes suostuu ihan pienen hetken ajan seisomaan paikallaan että tuomari saa arvostelun valmiiksi, niin hyvä. Noh, poika skarppasi hienosti oikealla hetkellä ja tuloksena oli ehkä elämäni helpoin ROP kaikilla höysteillä. Hyvä Motti! Yhteistyö mitä ilmeisimmin jatkuu kesällä ryhmänäyttelyn merkeissä.

No nyt on nähty kaikki. Meillä on vierailemassa russel-veteraani Philip, ja tämä on nyt historian ainoa elävä olento joka on saanut kömpiä Riston yli herran pötkötellessä sohvalla. Pihaustakaan ei kuulunut ennen kuin allekirjoittanut purskahti nauruun. Riston naamalle nousi tässä vaiheessa hieman ärtynyt ilme, mulkaisi minua ja murahti. Paskaako siinä naurat, kyllä kamun pitää päästä omalle paikalleen sohvalla -Ripan viereen. Mitä lie sielujen sympatiaa näillä ikämiessarjalaisilla, mutta vanha ja äkeä raidallinen ei ole pörissyt vierailevalle tähdelle kertaakaan ellei ole ollut to-del-la painavaa syytä. Painava syy on ollut kerran ruokakuppi, ja se annettakoon anteeksi kun ruokailukin oli kesken.
Mitään ihmeempiä ei ole nelijalkaisten kanssa sattunut. Heili välillä väläyttelee viehättävää luonnettaan, mutta ei kuitenkaan ole aiheuttanut mitään mainittavaa. Tunnistajan paikalla käydessä neidillä oli hyvät mahdollisuudet pistää sirkus pystyyn, mutta salaliitto eläinlääkärin kanssa vei enimmät mehut villihevosesta. Liian helpolla sirutuksesta ei kuitenkaan selvitty ja mainitsinkin ennen toimenpidettä, että tämä ei nyt vaikuta hyvältä ja että en henk.koht. oikeastaan haluaisi olla samassa tilassa varsan kanssa kun h-hetki koittaa. Kyllä tuosta huomasi että ollaan kevyessä pilvessä ja silmä oli aika-ajoin lähes raukea, mutta ei tarpeeksi jos minulta kysytään. Noh, loppu hyvin kaikki hyvin. Siruttaja oli mitä ilmeisimmin salaa harjoitellut ja avustajan kanssa saatiin pidettyä poni paikallaan sen verran mitä tarvitsi. Kenelläkään ei luunmurtumia tai edes mustelmia, joten tässähän on ihan voittaja-fiilis. Joku huomautti Heilistä että sillä on omistajansa luonne. En tajua.

Hevoset muuttivat omalle tontille! Pollet ovat nyt olleet muutaman viikon kotona ja näyttävät viihtyvän korvessa hyvin. Vannoin että autotalli säilyy autotallina, mutta taitaa Mersu siirtyä ulkoruokintaan hyvinkin pian. Kun pitäähän hevosilla olla huoltopaikka jossa kengitykset, valjastukset ym. toimenpiteet tapahtuu!
Hevosten ja koirien toisiinsa tutustuminen sujui sekin ongelmitta. Cane ilmeisesti koulutti kengurut hevosystävällisiksi ja turhia pinkaisuja hevosten perään ei ole tehty kertaakaan. Ja kun koirat käyttäytyvät rauhallisesti, ei hevostenkaan tarvitse säikkyä suotta.
Paljon on tontilla vielä siivottavaa ja hevosten tiloja pitää vielä tuunailla, mutta hyvällä alulla ollaan.

Jjooo... Sanotaan nyt niin, että jos tuon varsan temperamentti saadaan kanavoitua tulevaisuudessa loppusuoralle niin likasta ei nuin vain ohi juosta. Onhan se tiedossa jo ollut että hieman omapäinen tapaus tämä on, mutta muutaman päivän takainen klinikkareissu paljasti "omapäisyyden" olevan ihan vaan pintaraapaisu todellisesta luonteesta...
Heilillä on ollut takajalan kanssa ongelmia jo jonkin aikaa, ja nyt viimein päästiin klinikalle asti näytille. Matka tosin meinasi tyssätä jo kotipihaan, kun varsaa ei meinattu millään saada kuljetuskoppiin. Reilu tunti siinä painittiin ja neuvoteltiin, ja useamman kuin kerran kävi mielessä luovuttaminen. Varsalla tuntui olevan kopituksessa vain kaksi suuntaa: ylös ja alas. Muutaman kerran kavio viuhahti turhan läheltä ohimoa, ja välillä pyörittiin varsan kanssa jalat sotkussa pitkin pöpelikköä. Jossain vaiheessa pidettiin koko porukka pieni välitauko, jonka aikana päätimme että nyt tuo pikku ketkula on saatava autoon koska seuraava kerta olisi mitä ilmeisimmin vielä hankalampi jos se nyt saa tahtonsa läpi.
Konstit on monet, ja lopulta varsa oli reilun tunnin vääntämisen jälkeen kopissa. Emä jätettiin suosiolla kotiin, leidi kun ei ainakaan auta asiaa jos varsa alkaa temppuilla lastauksessa. Matka itsessään meni hyvin, varsa oli rauhallinen ja klinikallakin kaikki sujui mukavasti siihen asti että lääkäri ilmoitti ottavansa neidistä verikokeet. Itse tiesin edellisestä verinäytteen otosta viisastuneena tiedossa olevan uuden painimatsin, mutta saatiinhan se näyte kuitenkin otettua, rauhoitusaine tökättyä, ja lopulta jalkaa tutkimaan.
Kuvissa ei mitään näkynyt, ja vaikuttaa siltä että varsa on ilmeisesti nitkauttanut vuohisen ja nivelkapseli on täyttynyt. Itse nivelneste (tämä näyte piti sitten ottaa niin että poni pötkötti taju kankaalla karsinassa, temperamentti oli tässä vaiheessa jo kaikilla tiedossa eikä haluttu ottaa riskiä niveltä sörkkiessä...) oli kunnossa. Tulehdusarvot sen sijaan olivat snadisti koholla joten uusi lääkekuuri on taas päällä, ja nyt neuvotellaan likan kanssa aamuin illoin onko lääkintä varsalle hyväksi vai ei... Heili on kovasti sitä mieltä että voisin tunkea lääkkeet jonnekin minne aurinko ei paista, mutta pienen draamailun jälkeen se pieni määrä mömmöä on saatu menemään oikeaan osoitteeseen. Katsotaan nyt mitä se n huomista varten kehitellyt...

Rapsutustuokio.

Eläinlääkärit ovat tulleet viime päivinä muutoinkin tutuiksi. Risto uusi viime syksyisen vatsalaukku-episodin, ja tälläkin kertaa testailtiin päivystävän lääkärin sunnuntai-illan valmiutta... Koira elää ja voi hyvin tällä hetkellä, mutta olipa taas hilkuilla. Vielä iltapäivällä tuo oli ihan normaalin oloinen ja päiväruoat meni hyvällä ruokahalulla. Iltapäivällä näytösti siltä kuin herra olisi nitkauttanut selkänsä ja annoin kipulääkettä. Illalla kuitenkin selvisi, että se mitä luulin selkäkivuksi olikin jotain ihan muuta ja tämän jälkeen alkoikin tuttuja mahaoireita ilmaantua. Lääkärille ennätettiin tälläkin kertaa ajoissa, mutta kyllä vähän hirvittää jos tuo vielä uusii ja olenkin vaikka töissä kun pahimmat oireet iskevät. Noh, nyt on kaikki kunnossa, toivotaan että papparaisella olisi vielä paljon terveitä päiviä edessä.

Tristanista on tullut vanha koira. Pakko se on myöntää, vaikka ihan hetki sitten se oli muutaman kilon painoinen pentu. Mihin tämä aika menee? Pirteä ja hyväntuulinen tuo edelleen on, mutta vanhuuden höperyyttä ja tiettyjä vaivoja on alkanut vähitellen ilmetä.
Näyttelyt alkavat nyt olla lopussa papparaisen osalta, liekö sitten Kuopion kehä parin viikon päästä se vihoviimeinen. Kajaanin näyttelyyn olisi mukava lopettaa talvella tämä touhu, mutta katsotaan nyt minkälaisessa kunnossa tuo pysyy. Vuodenvaihteeseen kun on vielä melkoisesti matkaa.

Pojotus.

Kukkaispoika.

Perjantaita odotellaan myös mielenkiinnolla. Nelijalkaisilla on ollut hieman epäonnea matkassa ja pientä telomista on tapahtunut. Heili oli laitumessa nitkauttanut takasensa, Risto teki komean voltin muutama päivä sitten ja herran selkä on nyt melkoisessa juntturassa. Ja kirsikkana kakun päällä Canelin silmät ovat ärtyneet joko siitepölystä tai mäkäräisistä ja paras tässäkin tapauksessa ottaa varman päälle. Siinä tulikin sitten eläinlääkärille heti kunnon jono potilaita tarkastettavaksi kun pari minuuttia oltiin puhelimessa asioita kuutioitu...

Kissat ovat intoutuneet lenkkeilemään samaa matkaa koirien kanssa. Hinku päästä mukaan on sen verran kova, että nykyään on aivan turha yrittää komentaa näitä takaisin kotiin.

"Tule jo!"

Tovihan tässä taas hurahti edellisestä päivityksestä. Turha varmaan selittää että yritän parantaa tapojani?
Mitään erityisen mullistavaa täällä ei ole tällä välin tapahtunut, piha- ja kylppäriremontti ovat edelleen kiusana mutta ehkäpä tämä oleminen tästä vähitellen muuttuu taas siedettäväksi.
Nelijalkaiset nauttivat kesästä, olkoonkin että hieman koleaa on ollut. Caneli ja Heili ovat laitumessa ja muuttavat syksyllä tähän omalle tontille. Eli lisää remonttia tiedossa että saadaan hevosille katto pään päälle. Varsa on kasvanut kovaa vauhtia ja temperamenttia löytyy. Seurallinen tapaus myös ja kova huutamaan ihmisten perään. Nyt illalla ei voinut olla hymyilemättä kun varsa kirmasi täyttä laukkaa luokse jo siinä vaiheessa kun näki että ajoin autolla tallin pihalle.

Caneli ja jättiläisvarsa tänä aamuna.

Tänään bongasin myös Canen tyttären Lapinlahdella. Varsa oli syntynyt ennen aikojaan ja on vielä kovin pieni rääpäle muihin verrattuna. Kiltti ja reipas kuitenkin, ja niin isänsä näköinen että meinasi itku päästä katsellessa. Toivotaan nyt että jatko sujuu ongelmitta tämän pikkumustan kohdalla.

Hevosia tuli muutenkin rapsuteltua tänään Savon peräkylillä ajellessa. Pitkästä aikaa pääsin jopa hevosen selkään istahtamaan ja koivet on nyt pienen kävelylenkin jäljiltä melkoisen jumissa. Ihan kuin olisi kovempikin treeni takana. :)
Lapinlahdella tallia etsiessäni onnistuin navigaattorin sekoilujen vuoksi eksymään. Asutusta sieltä hikisimmästäkin korvesta löytyi, mutta osoite ei ollut se jota etsin. Kohtuullisen kuntoisena alkanut soratie muuttui metri metriltä kapeammaksi kärrytieksi ja lopulta poluksi, mutta vakituiseen asuttu talo sieltä polun päästä kuitenkin löytyi. Tämä oma sijainti ei muuten enää tunnu ollenkaan syrjäiseltä korvelta...

Cane on poissa.
Aiemmin keväällä tehdyltä klinikkareissulta saatiin pari viikkoa sitten tuloksia ja kävi ilmi että hevosen eteen ei voida enää  mitään tehdä. Suunta on viime syksystä asti ollut laskussa, ja viisainta oli päästää Cane kivuistaan ennenkuin kunto romahtaa täysin tai sattuu jotain vakavaa.
Kasvattajalle kiitos hienosta hevosesta. Kukapa olisi uskonut Canen kilpauran ollessa parhaimmillaan, että se eräänä päivänä löytyy tuosta kotipihasta eläkepäiviään viettämästä. Mieli on nyt maissa ja hevosta ikävä, olisin toivonut tuolle vielä muutamaa lisävuotta aikaa. Lepää rauhassa poika. :'(

Caneli varsoi! Toissa yönä maailmaan putkahti kaunis, pieni tammavarsa. Reipas kaveri kyseessä ja pieniä pukkihypyn alkuja nähtiin jo. Alku on sujunut ongelmitta ja nyt odotellaan ensimmäisiä ulkoilupäiviä! :)

Kyllä tätä kevättä odotettiinkin! Koko ajan saa kyllä syljeksiä koiran, kissan ja hevosen karvoja suusta mutta aivan sama. Aurinko paistaa ja on lämmintä ja valoisaa ja ulkonakin tarkenee olla. Pitänee tässä joku päivä käydä jäällä koirien kanssa, moottorikelkan urat kantavat vielä hyvin.
Canellakin pyyhkii ainakin hetkellisesti suhteellisen hyvin. Poika kävi klinikalla tutkittavana, tosin kovin paljon viisaampia emme edelleenkään ole hevosen ongelmien suhteen. Ensi viikolla pitäisi tulla verikokeitten tulokset, ja sitten taas ihmetellään lisää... Klinikalla se oli nyt vuorostaan ontunut oikeaa etusta, mutta kuvista ei ollut löytynyt mitään selitystä klenkkaamiselle. Kipulääkekuurikaan ei suuremmin ontumaa helpottanut, ja nyt kirsikaksi kakun päälle tuo könysi tarhassaan ja korkkasi ruunun ja kannan pitkältä matkaa auki. Sillä hetkellä minäkin kyllästyin ylimääräisiin eläinlääkärikuluihin ja vekkien paikkailuun ja päätin jotta nyt lähtee pojalta kengät, olkoonkin että kesäkeleihin on vielä matkaa. Helpommin sanottu kuin tehty, tuo kenkien irrottaminen. Varsinkin tämän nykyisen kengittäjän jäljiltä. Varmaan tunnin ähisin ja puhisin kenkien kimpussa ennenkuin tuli valmista. Canen kommentti kaiken allekirjoittaneesta lähteneen manailun ja tupinan jälkeen: amatöörit..!
 Aslan vuorostaan säikäytti minut aamupäivällä. Tuolla on ollut pikku pennusta asti taipumus pyöriä jaloissa kun kotona jotain hommailen ja muutaman kerran olen meinannut tulla kampitetuksi. Aina on pelottanut myös että jonain päivänä vahingossa tallaan rääpäleen päälle. No tänään sitten pilkkeitä kantaessa satuin epähuomiossa kissan kanssa törmäyskurssille. Luulin että kissat ovat kaikki ulkona ja pahaa aavistamatta marssin kuormani kanssa eteiseen ja kuvittelin astuneeni ryttääntyneen maton päälle. Samalla hetkellä alkoi kissa huutaa rääkyä ja siitähän se sirkus tuli kun yritin väistää kissaa näkemättä pilkekuorman takia jalkojani. Ja taas ollaan kissan päällä. Ja lisää panikointia puolin ja toisin... Hetken jo näytti siltä, että enempää vahinkoa ei saada aikaan. Siinä kuitenkin kompuroidessani ne helevetin pilkkeet lipesivät näpeistä ja tippuivat suoraan, no kuinkas muutenkaan,  suoraan Aslanin niskaan. Oli se reppana shokissa saamastaan käsittelystä. Olin aivan varma että siltä on luita katki ja sisukset tuusan nuuskana, mutta jälleen kerran selvittiin säikähdyksellä ja parilla päänsisäisellä vammalla. Mutta ei ole helppoa tuo kissanakaan olo. :/

Pientä lisäystä tälle päivää. Kävin iltatallin tekemässä ja kävi ilmi, että Kauno oli jäänyt jumiin talliin päiväksi. Aamulla kävi etäisesti mielessä jotta pitäisiköhän laittaa sille pöperöt ulos ja katsoa että herra pääsee ongelmitta pihalle asti. Nooh, sitten arvelin että eiköhän tuo ulostautuminen suju herralta ihan ominkin päin, vaikka parina viime päivänä minun onkin pitänyt olla henkisenä tukena ja kävellä edeltä ovesta. Ollaan sitten huomenna viisaampia tämän asian suhteen. Pakko vaan silti toistaa itseäni: on se kyllä aika luottavainen hevonen kaikkien ovella ottamiensa osumien jälkeen.
Ja mitä tekivätkään koirat päivän päätteeksi...Kaikessa yksinkertaisuudessa minä sitten vihaan tätä pimeää. Arvelin että yhdeksän jälkeen ei kukaan ole enää koirineen ulkoilemassa ja laskin omat pikapissille. Meni vain hetki kun alkoi helvetinmoinen hälytyshaukku käydä ulkoa. Ei voinut muuta kuin vetää pikaisesti jotain rytkyä niskaan ja kengät jalkaan ja etsimään koiria. Koko ajan käy aivan älytön haukku jostain tieltä eikä mitään näe. Huusin isoon ääneen koiria takaisin, mutta mitään ei tapahdu. Sitä haukkua vaan. Ajattelin jo että kävikö näin paska tuuri että se susilauma sattui juuri nyt kohdalle ja pistin juoksuksi. Alkoi jo oikeasti tulla hätä ja huusin kuin hinaaja koiria. Ensin juoksee Risto täysiä ohitseni pihaa kohti, Sellaa ei näkynyt mutta kuului kyllä. No sitten neitikin paineli kovaa vauhtia pihaa kohti. Ja samalla kävi ilmi, että joku oli sittenkin lenkillä koiransa kanssa. Minä siis sain paskahalvauksen sen takia, että nämä apinat olivat kiusaamassa ohikulkijoita. En tiedä kuka siellä oli liikenteessä, mutta toisinaan toivoisin, että ihmiset pitäisivät edes jotain ääntä niin tietäisi ettei siellä mitään ihmistä kummempaa mörköä ole. Hirveä adrenaliinitutina kun sisälle pääsin. Koirille pidin pahimpaan vitutukseen moraalisaarnan siitä mitä tarkoittaa kun huudetaan "tänne". Tämä taitaa nyt olla sitä koiran omistamisen riemua parhaimmillaan... Keväällä on pakko laittaa aita viimein pystyyn. Mielestäni koirat saavat landella kulkea irti jos kilttejä ovat, mutta välttääkseni näitä tämmöisiä kömmähdyksiä se aita on kyllä ehdoton. Vähemmän stressattavaa itsellekin kun ei tarvitse koko aikaa kytätä missä koirat ovat.

Nonniin. Perjantaina olikin pakko alkaa huutamaan apua Kaunon suhteen. Rikkihän se on, eikä täällä päässä enää osaaminen riitä. Ihme oireita, jotka vaan tuntuvat koko ajan pahenevan ja ilmestyvät käytännössä tyhjästä. Ei hyvä. Viisaamman kanssa tätä kuutioitiin eilen, ja paras arvaus ongelmien syyksi olisi hermosto. Tässä nyt odotellaan päätöstä kasvattajan suunnalta mitä tehdään, klinikallahan tuo olisi syytä käyttää että saadaan lääkärin mielipide asiaan. Omituisia juttuja tosiaan. Onneksi on tullut nuita vaivoja merkittyä kalenteriin sitä mukaa kun niitä on ilmestynyt, ilman kalenterimerkintöjä ei kaikkea yksinkertaisesti muistaisi. Nyt vaan pitäisi penkoa arkistot esille ja miettiä lisää. Toivottavasti tuohon pollen tilanteeseen alkaa jokin selvyys löytyä, ikävä katsella kipeää hevosta kun sitä ei tällä hetkellä pysty paljoa auttamaan. :(

Muutoin menee ihan mukavasti, mitä nyt koko sakki totutellaan uuteen päivärytmiin allekirjoittaneen siirryttyä ns. normaaliin työelämään kolmivuorohelvetistä. Veikkaisin että karvakorvat tähän tottuvat minua nopsempaan, ainakaan tämä kotiväki ei ollut moksiskaan kun tulin töistä pari tuntia sitten. Katsotaan mitä se Kauno tuumailee omassa mökissään. Se on kyllä ollut tuon vanhan työrytmin suhteen erittäin sopeutuvainen, joten tuskinpa tästäkään mitään maailmanlopun aineksia on saatu aikaan. Kaikki on tähän mennessä ollut hyvin, kunhan aamupöperöt ovat kolahtaneet ruokakuppiin klo 9 mennessä. Kerran olen nukkunut epähuomiossa liian myöhään (myöhästyin tallista 30min...) ja vastassa oli to-del-la närkästynyt ja äkeä hevonen. Sai sitä sen päivän lepytellä, mutta onneksi ei ole pitkävihainen kaveri tuo...

Caneli se vaan pyöristyy. Kävin viikolla sitä katsomassa ja hyvältä näyttää. Tamma itse tuntuu ottavan tilanteen aika rennosti, muu taustajoukko hermoilee sitten senkin edestä... Karmea rapsutusvaje sillä vaikutti olevan ja tovi menikin hevosta kynsiessä. Mukava tamma, tuommoisia saisi olla enemmänkin. :)

Canen osalta ennätin jo hurrata jotta nyt alkaa näyttää paremmalta, mutta hetimiten otettiin taas takapakkia kinttujen suhteen. Yön aikana oli kinner pamahtanut... Poika on nyt klenkka ja lääkekuurilla. Takanen on kovin kipeä, mutta ei ole etujalkojen tila paljon kummempi. Katsotaan nyt mitä ne nuo viisaammat pojan tilasta tuumaavat. Tänään oli ensimmäinen kerta kun aloin todellakin miettiä onko tässä mitään järkeä. Mitä ilmeisimmin klinikalla vielä käydään, mutta itselläni ei ole kovin suuria odotuksia sille reissulle. Toivotaan että poika vielä kuntoutuu, minulta nyt vaan alkaa olla konstit lopussa. Kyllä vetää synkäksi.

Koirien törttöily pihalla sentään vähän hymyilytti päivällä. Ristosta huomaa, että ikää alkaa olla eikä se enää ihan loputonta remuamista jaksa. Mutta kyllä se sitten pienen huilin jälkeen taas porskuttaa ja väläyttelee välillä piiiiiiitkiä agiliitoloikkia lumikinosten, puunrunkojen ym. yli.
Sella on ikinälkäisenä loputtomassa ruoanetsinnässään viimein löytänyt täydellisen ratkaisun ongelmaansa: lintujen ruokintapaikka. Minulla on ollut tapana nakata maahan ruokatörpön likelle pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja muuta linnuille soveltuvaa. No Sellun mielestä ne soveltuvat erinomaisesti myös nälkäisen greyn ruokavalioon ja sieltähän sitä neitokaista saa alkaa ensimmäisenä etsimään jos ei ala sisälle kuulua.

Joko mennään?

Riekkupöllöt.

Kaikki ne koivet...

Jäneksiä tähyilemässä.

Kevättä kohti mennään, vihdoinkin. Kollipojatkin uskaltautuivat käymään pihalla pitkästä aikaa kun pahimmat pakkaset hellitti. Tuo pitkä karva kissoilla ei ole se kaikista käytännöllisin tänne landelle, ja varsinkin Leo kerää kaiken mahdollisen töryn mukaansa. Lumesta puhumattakaan...

Leo ja turkinhoidon ongelmat...

Koirilla menee ihan mukavasti, varsinkin nyt kun ulkona tarkenee juosta pahimmat höyryt pois. Eilen kävi vaihteeksi vieraita taloudessa ja koirat ovat taas saaneet muksuilta siedätyshoitoa. :) Lapset olivat käyneet tutustumassa tässä välillä sukulaistensa pienempään (rauhallisempaan..!) koiraan ja nyt ei nämä isot hölmötkään enää pelottaneet yhtään. Perheen pienin itseasiassa päätyi lopulta halailemaan Ristoa niin kuin ponia, katsotaan josko tästä saataisiin joku kuvakin näytille.

Canella menee silläkin vaihteeksi, noh, jos ei hyvin niin ainakin paremmin. Tallin ovea tuunattiin leveämmäksi ja korkeuttakin siihen saatiin lisää vastoin odotuksia. Kynnys on nyt myös eliminoitu ja polle kulkee taas hyvin talliin. Huomenna toivottavasti päästään vähän jaloittelemaankin. Katsotaan miten pitkään mä pysyn kyydissä...
Maanantaina pitää muistaa tilata lääkäri paikalle. Rokotus, hampaiden raspaus ja CEM-testi edessä.

 

Tulihan ne tämänkin talven pakkaset viimein. Valitettavasti. Koirat eivät ole viime päivinä suuremmin olleet pihalle vailla, ihme juttu... Kissatkin tajuavat pysyä poissa ovelta kun itse siitä kuljen, leudommalla kelillähän tuossa käy vaan kuhahdus, kun koko lauma on tunkemassa pihalle samalla ovenavauksella. Leo oli tänään se ainut rohkea, joka eteiseen asti tarkeni mennä. Ulko-ovea raottaessa roikale nyrpisti nenäänsä ja luikahti nöyrin mielin takaisin lämpimään. Tallilla ei ole yhtään sen lämpöisempää ja Canekin on pitänyt lointa kiltisti päällään aamuin öin. Pojan kortisonikuuri ei ole ihan lääkärin ohjeiden mukaan sujunut, ei suostu lääkkeitään syömään vaikka miten hyvin ne sekoittaisi ruokaan ja mössöihin. Tosin eipä tuolla enää ole mitään hätää ollut, pitänee soittaa lääkärille ja kysyä josko tuota annostusta voisi jo vähentää. Kun ei se ole koko annosta syönyt kuin muutamana ensimmäisenä päivänä.
*huoh* Ulkona olisi niin hienon näköistä, mutta niin halavatun kylmä.